Pentti Otto Koskinen: lokakuuta 2021

Fleminginkatu 19

Somerontie 4, Kuntsi

Mäkelänkatu 45

Kalevankatu 38

Franzeninkatu 20

Marjaniemi Puolanharju 12,Hirvimökki

Maneesikatu

Alppikylä

Pohjolankatu 33, Käpylä

Kirstinkatu 4, Kallio

1. LUKU FLEMINGINKATU 19 Heitä kakara Vantaaseen! Äitini Mirjam Emilia Kautto syntyi vuonna 1922 Äänekoskella. Mirjamin äiti oli isokokoinen, hiljaisen alistunut Tyyne-mummo, joka oli raatanut tehdas- ja metsätöissä. Isä oli suutari ja juoppo. Hänestä ei koskaan puhuttu kuten ei puhuttu myöskään Unto-isäni isästä. Molempien nimetkin ovat kadonneet. Äidin sisarukset olivat Kaija ja Liisa, Arvi ja Erkki. Mirjam oli hyvin kaunis, tukka tumma ja paksu, sääret sirot ja suorat. Hän lähti jo nuorena kotoa ja sai Helsingistä työtä tarjoilijana. Pian tuli mies, ison talon poika, he rakastuivat ja menivät kihloihin. Talvisodan toiseksi viimeisenä päivänä sulhanen kaatui. Tästä ei Mirjam koskaan toipunut. Sitten hän tutustui Unto Koskinen -nimiseen mieheen. Koskisella oli huono selkä ja sodan aikana hänet oli sijoitettu muonitustehtäviin. Hän toimi pimeässä liigassa, joka varasti satamaan tulleista avustuslähetyksistä ja kauppasi tavaraa eteenpäin. Jäätyään kiinni hän sai viiden vuoden vankilatuomion, mikä ensikertalaisen kohdalla kuitenkin lyheni. – Oletteko te Miljoonaliigan kuningas? oli oikeuden puheenjohtaja kysynyt. – Suomi ei ole kuningaskunta, Koskinen vastasi röyhkeästi. 11 Äiti kävi tapaamassa Koskista vankilassa. Hän läheni jo kolmeakymmentä, he avioituivat. Ehkä liitto kesti senkin verran kuin kesti, koska mies oli osan ajasta vankilassa. Äidin ehdotuksesta he perustivat ikkunanpesuliikkeen. Se on edelleen olemassa nimellä Ikkunanpuhdistusliike Unto Koskinen Oy. Kun lapsi eli minä olin tulossa, Unto Koskinen ei siitä ilahtunut. – Heitä kakara Vantaaseen, hän sanoi. Minä synnyin 4. marraskuuta 1952, kastetilaisuus oli Paavalin kirkossa, ja samoihin aikoihin vanhemmat erosivat. Isä ei tunnustanut isyyttään, äiti vei asian oikeuteen ja oikeus määräsi Unto Koskisen maksamaan 130 markkaa elatusmaksua kuukaudessa. Kun kasvoin, minun oli joskus mentävä pyytämään elatusmaksuja isältä, joka ei halunnut niitä maksaa. Ikkunafirman Koskinen otti itselleen. Pari ensimmäistä vuottani asuin äidin kanssa puutalossa Fleminginkadun ja Helsinginkadun kulmassa, paikalla jossa nyt on Hurstin leipäjono. Biolginen isäni oli 196 senttiä pitkä, hänellä oli pitkät mustat paksut hiukset ja konkonenä. Kun ikkunanpesuliike alkoi menestyä, hän rupesi pukeutumaan kuin vuorineuvos, prikiin ja kiiltäviin kenkiin. Hän käytti sormuksia, kultaisia solmioneuloja ja mansetinnappeja. Hänellä oli jopa kultainen Rolex-kello. 12

2. LUKU SOMERONTIE 4, KUNTSI Äiti palkkasi henkivartijakseni Mustalais-Jussin. Kuntsi oli alue Somerontien, Hattulantien ja Kangasalantien välissä. En tiedä miksi sitä kutsuttiin Kuntsiksi. Me muutettiin sinne kun olin pari-kolmevuotias ja asuttiin nelisen vuotta. Talot olivat kaksikerroksisia kaksirappuisia puutaloja. Vessat ja likakaivot olivat ulkona, sisään tuli kylmä vesi. Talvella likakaivo jäätyi ja pihalle kasvoi jätevuori jota pilkuttivat yöllä laskiämpäriin tehdyt kusi ja paska. Meillä oli ensimmäisessä kerroksessa huone ja keittokomero. Lämmitys hoitui puuhellalla ja kakluunilla. Kotona oli aina vähän kosteata ja viileätä, koska äiti oli koko ajan töissä tai muuten poissa. Klapiauto toi puuta ja kippasi halot jalkakäytävälle jokaisen oman puukellarin kohdalle, klapeja oli kiva heitellä luukusta alas. Halot tilattiin Kyläsaaren puutavaraliikkeistä. Äiti oli ostanut kiertävältä kauppiaalta paloautonpunaisen tekonahkasohvakaluston. Kesällä se oli nihkeä ja talvella kalsea. Lastulevykirjahyllyllä oli hieno 30 senttiä korkea kultadubleepöytäkello, jonka äidin siskon mies Seppo Palo oli antanut palkkioksi siitä, että äiti oli ostanut häneltä henkivakuutuksen. Lasikuvun sisällä oli vitjat 13 ja pienet painot. Olin ylpeä kellosta, meilläkin oli jotain kaunista ja arvokasta. Aika monissa muutoissa kello säilyi mukana. Istuin hiekotuslaatikon päällä bussipysäkillä ja odotin äitiä. Tunsin jo kellon, äiti oli myöhässä. Lähdin juoksemaan kotipihalle, naapurin täti tuli vastaan. – Äiti on kuollut, se ei tullut! – Kyllä sun äitis kohta tulee, ei se ole kuollut, täti rauhoitteli. Viisivuotiaana olin yhden kesän Sofianlehdon lastenkodissa. En ollut suostunut menemään lastentarhaan eikä äiti pystynyt hoitamaan minua kun hänen piti käydä töissä. Muistan siitä kesästä vain viimeisen päivän: Sofianlehto on iso kivilinna. Valtavat portaat laskeutuvat kohti laaksoa ja Vallilan siirtolapuutarhoja. Katselen ylhäältä rappusilta. Näen laaksossa hevosen joka piehtaroi heinässä. Äiti on tulossa hakemaan mua kotiin. Äiti oli yölämmittäjänä kun Hämeenkadulle rakennettiin kerrostaloja, hän kantoi halkoja ja heitti niitä keskuskattilaan, niin että betonivalut kuivuivat. Iltaisin äiti vaan lähti, sanomatta mitään. Itse menin sänkyyn. Joskus äiti otti minut mukaansa ja nukuin rakennustyömaalla. Koska äiti nukkui aamulla myöhään, hän oli palkannut Keron tädin herättämään minut kouluun ja tekemään pari voileipää. – Nyt ylös, alas ja lenkille! Ne olivat Keron tädin alkusanat aina kun se tempaisi peiton mun päältä. Sillä – kolmen pojan äidillä – oli ronskit otteet eikä se sietänyt vastaväitteitä. Keron täti oli kuin Justiina eli Siiri Angerkoski Pekassa ja Pätkässä, karkea mutta rakastava ja turvallinen lyllertävä äitihahmo, hänellä oli elefanttitauti, ei nilkkoja ollenkaan. Keron täti ja hänen miehensä Väiski 14 asuivat vastapäisen talon toisessa kerroksessa. Heidän yhden poikansa nimi oli myös Pentti. Pentti oli autokaupan myyjä, doku ja rasvis, hiukset vedetty Brylcreemillä taaksepäin ja valkoinen paita päällä: naistenmies. Sitten oli Esko, jo muualle muuttanut. Kolmas poika ja Keron tädin lemmikki oli Nappari, josta äidillä oli koko ajan suru ja huoli. Heidän kotonaan oli hyvä ilmapiiri, vaikka viinaa virtasikin. – Älä vaan rupea juomaan viinaa, Keron täti toisteli mulle. Väiski poltti ketjussa, hän oli langanlaiha ja käveli hitaasti, vaikka ei ollut viittäkymmentä. Väiski oli sodan käyneitä murtuneita miehiä, Kuntsi oli niitä täynnä. Hän ei koskaan puhunut itsestään eikä oikein mistään. Ihmettelin hiljaisuutta ja murhemieltä joka hänestä huokui. Joskus Väiski otti minut mukaansa Vallilan saunaan, joka oli työväentalon kellarissa Sturenkadulla. Kassissa pesuvehkeiden kanssa kulki kossupullo ja kun oli saunottu, Väiski rupesi hiljakseen naukkailemaan pukuhuoneessa. Hän oli kiltti ihminen, turvallinen ja ystävällinen. Myöhemmin kuulin että Väiski oli kuollut pian sen jälkeen, ja Nappari myös. Poliisi oli ajanut Napparia takaa, poika oli hypännyt kodin toisen kerroksen ikkunasta ja lyönyt päänsä katuun. Mäkelänkadun kansakoulu sujui suhtkoht hyvin, olin messissä. Opin nopeasti lukemaan mutta luin hotkimalla, kuin ottaisin valokuvaa tekstistä. Korkeajännitys, Taika Jim ja Klassikot -lehtisarjoja ostettiin divareista ja vaihdettiin kaverien kanssa. Kirjastossa istuskelin usein pitkiä aikoja lukemassa. Kirjasto oli Paavalinkirkon puistossa, kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Tiesin asioita, olin sukkela ja teräväkielinen. Aikuiset 15 sanoivat minua professori Koskiseksi. Mutta poikaporukat eivät voineet sietää mua, olin heidän mielestään ärsyttävä. He läpsivät ja uhkailivat että lisää tulee ja kovaa. Siksi äiti palkkasi henkivartijakseni, 20 pennillä päivä, 12-vuotiaan Mustalais-Jussin. Kerran, kun keikuin matontamppaustelineellä, viereeni tuli lössi poikia: – Ala vetää. – En lähde minnekään, vastasin. Olin yksin ja aika laiha, mutta en pelännyt heitä. Jengin johtaja oli lihaksikas tyhmä jätkä eikä pärjännyt mulle sanaharkassa. Alkoi tulla tuliset paikat. Silloin Mustalais-Jussi tuli väliin. Pääsin lähtemään ehjin nahoin. Ainoa kaverini oli Ponzo Lampi, lihava poika jota kaikki kiusasivat. Me oltiin molemmat porukoiden ulkopuolella ja pyörittiin siksi kaksistaan. Ponzo Lammen äiti oli kampaaja ja seksikäs kaunotar jonka perässä kaikki miehet juoksi, hänellä oli punaiset hiukset ja häntä sanottiin Punapääksi. Kaikki ihmettelivät miten niin kauniilla äidillä voi olla niin ruma ja lihava poika. Isä oli linnassa, hän oli syönyt lasia ja yrittänyt itsemurhaa, ja siitäkin Ponzo Lampea pilkattiin. Elokuvateatteri Louhessa esitettiin joka sunnuntai Pekka Puupää ja Pätkä -elokuvia. Pekka ja Pätkä neekereinä, Pekka ja Pätkä miljonääreinä, Pekka ja Pätkä puistotäteinä... Louheen, Sturenkadulle, pääsi meiltä oikotietä talojen läpi. Menin aina puoli tuntia ennen ovien avaamista jotta sain hyvät paikat. Ovi oli vankka puinen kaksoisovi, ja jos olin ekana, nyin ja roikuin messinkikahvassa. Oli kivaa roikkua kahvassa, tuntui turvalliselta. Pekka ja Pätkä ja Pekan vaimo Justiina, Siiri Angerkoski, ja talonmies Pikkarainen olivat minulle turvallinen ja lämmin perheyhteisö. Vaikka Justiina oli aina kaulin kä- 16 dessä ja vihainen ja Pekka ja Pätkä pötkivät pakoon, niin oikeesti se oli vaan olevinaan vihainen niille tolloille. Oikeasti ne kaikki välittivät toisistaan. Justiina oli sellainen äiti jonka mäkin olisin halunnut, vähän kuin Keron täti. Kerran Louhessa esitettiin Iris rukka. Pekka ja Pätkä oli viihdettä mutta Iris rukka ei ollutkaan enää viihdettä. Olin seitsemänvuotias ja näin Iriksessä itseni. Tulin elokuvista pois pala kurkussa. Vuosia myöhemmin Iris rukka tuli telkkarista. En pystynyt katsomaan sitä, elokuva oli niin toivoton. Samaistuin. Sen pikkupojan, joka oli käynyt elokuvaa Louhessa katsomassa, tilanne oli toivoton. Joskus käytiin Ponzo Lammen kanssa Allotriassa. Se oli uusi ja hieno elokuvateatteri Mäkelänkadun ja Hämeentien kulmassa ja yleensä siellä meni Zorro tai Tarzan. Alltoriaan oli pikkupojille pitkä matka kävellä. Iida-mummo asui Violankadulla samanlaisessa kaksikerroksisessa puutalossa kuin mekin. Olin kolmevuotias kun ensimmäisen kerran karkasin kotoa Somerontieltä ja menin omin päin mummon luokse. Minua etsittiin jo poliisien kanssa. Iida-mummo eli isänäiti oli pitkä ja vankka, oikea teräsmummo. Hänkin oli koko ikänsä tehnyt raskasta ruumiillista työtä. Iida-mummo tykkäsi minusta. Mummon huoneen seinällä oli soikea taulu jossa oli kaunis herkän näköinen tyttö, mummon teini-ikäinen Aune-tytär. Aune oli lopettanut syömisen, heikentynyt, saanut keuhkokuumeen ja kuollut. Ullakolta oli löytynyt kasapäin mummon hänelle tekemiä voileipiä. Mummo ei koskaan puhunut tyttärestään mutta Aunen henki oli läsnä Violankadun kodissa. 17 Joskus kun kävin mummolla Unto Koskinen ilmestyi sinne – vieras hyvin pitkä mies, jota pelkäsin. Tuntui hyvältä kun mummo moitti, ettei hän hoida isän tehtäviään eikä anna lapselleen mitään. Mummon mies, isäni isä, oli ollut juoppo bussikuski, mummoa päätä lyhyempi. Hän oli pettänyt vaimoaan ja mummo oli lempannut hänet ulos. Isoisä oli puolimustalainen. Suku oli hylännyt hänet jo lapsena. Mummo ei puhunut miehestäänkään koskaan mitään. Hän oli ottanut tyttönimensäkin takaisin: mummo oli Iida Ekholm. Myöhemmin Iida-mummo asui Kustaankartanon vanhainkodissa ja kävin häntä joskus katsomassa. Hän muisteli, miten oltiin Pentin kanssa leikitty potilasta ja lääkäriä. Siihen aikaan oli jo telkkari, mutta mummo ei sitä kärsinyt – hän ei halunnut katsella niitä harmaita kuvia. Kun vuonna 1969 kerroin hänelle, että nyt on ihminen käynyt kuussa, mummo oikein suutahti että tulin hänelle, vanhalle ihmiselle, valeita puhumaan. Ponzo Lammen kanssa retkeiltiin Pasilan metsissä saakka. Kerran syksyllä löydettiin puiden keskeltä kesäteatteri, autio ja jännittävä paikka. Kerran kun taas seikkailtiin Pasilassa, ihmeteltiin, kun puussa oli ihan oikea ihmisen käsi. Se pelotti ja ei pelottanut: liian outoa. Kun palasin kotiin kerroin äidille, että Cherwoodin metsässä – olin antanut sen nimen – näin ihmisen käden. Äiti oli vihainen. – Älä hulluja puhu. Seuraavana päivänä lehdessä kerrottiin, että mies oli räjäyttänyt itsensä dynamiitilla Pasilassa. Näytin lehteä voitonriemuisena äidille. En ollut valehdellut! 18 Äiti myi Somerontiellä viinaa. Pimeän viinan markkinat aukesivat Kuntsilla heti kun Alko meni kiinni. Ikkunaan koputettiin, mehän asuttiin ensimmäisessä kerroksessa, ja ulkoa kuului kuiskaus: – Saisko? Saisko? Äiti säilytti pimikkopulloja liinavaatekaapissa lakanarulliin käärittyinä. Minusta se oli kaunista: kaappi, puhtaat valkoiset lakanakääröt ja niiden sisällä läpinäkyvissä pulloissa kirkasta viinaa. Siitä tienasikin aika hyvin. Tiedettiin, että kossupullon hinta oli Koskisen muijalla kaksinkertainen Alkon hintaan verrattuna. Äiti myi mutta ei silloin itse juonut viinaa. Mutta viinakauppaa ja meidän elämää varjosti Hokkanen. Se oli juoppo rakennusmies ja mun eka isäpuoleni. Sitten kuvioihin tuli toinen mies, Heikki Manner, joka syrjäytti sen. Kuulin että ne tappeli kännissä pesutuvassa. Hokkanen halusi jatkaa äidin kanssa, ja kun sitä ei päästetty sisään, se hakkasi hulluna ikkunoita. Kerran kun tulin kotiin, Hokkanen oli heittänyt ikkunan tiiliskivellä säpäleiksi ja istui nyt maijassa. Raskastekoinen mies jähmettyneenä siluettina poliisiautossa. Hokkasen takia poliisit kävi meillä usein, ja kun poliisi sai vihiä myös viinakaupasta, äiti sai sakot ja se loppui siihen. Hokkasen takia me muutettiin Somerontieltä Mäkelänkadulle. Äiti ajatteli että karistetaan Hokkanen kannoilta, mutta Hokkanen löysi sinnekin. 19 Kuntsilla kaikki olivat köyhiä ja samassa sopassa köyhyyden, kurjuuden ja viinanhimonsa kanssa. Kaikilla oli unelmia, mutta kaikkien unelmat olivat sortuneet. Kun Arabiaa alettiin rakentaa parin kilometrin päässä sillan toisella puolella, siitä tuli unelmien konkreettinen kohde: päästä Kuntsilta oikeaan kivitaloon, taloon jossa on keskuslämmitys, vesijohtovesi ja sisävessa! Ensimmäiset ihmiset, jotka onnistuivat muuttamaan Arabian uusiin valkoisiin kerrostaloihin, olivat kuin Amerikkaan lähtijöitä. Voittajia. Muut jäivät luimistelemaan haiseviin ja vetoisiin kämppiinsä. Mutta ihmisten kesken oli kummallista lämpöä ja solidaarisuutta. Myös jatkuvia riitoja, ja Hokkanen varjosti meidän elämää. Silti Kuntsi oli paras paikka mun lapsuudessa.

3. LUKU MÄKELÄNKATU 45 Lähdin nousemaan ylös – ne verijäljet johtaa mun kotiin. Mä olin 8–9-vuotias kun me asuttiin vajaa vuosi Mäkelänkadulla. Kävin Mäkelänkadun kansakoulua, joka oli ihan kodin vieressä, nyt siinä on joku bisniskoulu. Koulu meni vielä joten kuten ja mulla oli kavereita. Kämppä oli hyvä, vanhan paksuseinäisen kerrostalon ekassa kerroksessa, sisäänkäynti pihan puolelta. Kaksi huonetta, olohuoneen ikkuna näytti kadulle, keittiön ikkuna pihalle. Eräänä sunnuntaina pääsin mukaan, kun äidin työkaveri meni tapaamaan miestään Tervalammelle. He olivat molemmat mukavia, ja oli kiva päästä reissuun maaseudulle. Heillä ei ollut omia lapsia, nainen tykkäsi minusta. Olin iloinen. Eväät ja kaikki! Tervalammella oli parakki metsän keskellä ja hieltä haisevia keski-ikäisiä miehiä, jotka puhuivat hiljaisella äänellä. Alakuloa ja orastavaa toivoa. Kaikki selvin päin. Olin iloinen kuin peipponen. Takaisin linja-autoasemalta tulin sitten kotiin Mäkelänkadulle ratikalla, oli hyvät fiilikset. Pitkästä aikaa en ollut yhtään huolestunut. Käännyin porttikongista oikealle meidän rappuun ja avasin oven. Näin seinässä jotain kirjailua – ne oli ihmisen käden jäljet. Verta. Ei ketään mis- 21 sään, ainuttakaan olentoa. Lähdin nousemaan ylös – ne verijäljet johtaa mun kotiin. Mulla oli avain kaulassa, avasin oven. Lasinsiruja keittiön lattia täynnä. Missä mun äiti on? Lasinsirut, veriset kädenjäljet. Ryntäsin ulos. Äiti on kuollut! Sen jälkeen en muista mitään. Seuraava muistikuva: juttelen äidin kanssa. Hokkanen oli taas kerran tullut humalassa, äiti ei ollut päästänyt, se alkoi tunkea ikkunasta. Äiti pakeni ulos ja soitti poliisit. Kun äiti tuli poliisien kanssa sisään, Hokkanen löytyi sirpaleiden keskeltä keittiöstä. Kun häntä lähdettiin raahaamaan ulos, hän harasi verisillä käsillään rappukäytävän seinistä vastaan. Se oli viimeinen kerta kun näin Hokkasen. Sen jälkeen lähdettiin taas Hokkasta karkuun. Äiti teki silloin yhden suurimmista munauksistaan. Me vaihdettiin kämppiä Kaurio-nimisen pienen kavalan äijän kanssa. Kaurio sai meidän hyvän halvan kaupunginasunnon, siistin läpitalon huoneen, se oli laadullisesti paras kämppä jossa asuin lapsena ja kivalla paikalla. Me jouduttiin yksityisille vuokramarkkinoille kuudenteen kerrokseen Kalevankadulle, pieneen, kalliiseen ja karmeaan murjuun. Muutamaa vuotta myöhemmin kuulin että Hokkanen oli kuollut, tukehtunut oksennukseensa. Hän oli rakennusmies Vallilasta, väkivaltainen psykopaatti, iso epätoivoinen ihminen. En ollut koskaan nähnyt häntä selvänä, hän joi aina kunnes sammui, pitkitetty itsemurha alle kolmekymppisenä.

4. LUKU KALEVANKATU 38 Yhtenä aamuna äiti kuuli kun hiippailin vinttitasanteelle. Kalevankadulta alkoi pitkä sekava alamäki, lyhyessä ajassa muutettiin monta kertaa. Kalevankadulle oli jouduttu kun paettiin Hokkasta ja asuttiin siellä noin vuosi. Olin kymmenvuotias. Olin ehdottanut, että äiti maksaa jollekin joka hakkaisi Hokkasen, jos tämä vielä näyttäisi naamaansa. Poliisin soittamisestahan ei ollut juuri hyötyä. Poliisit tulivat, ottivat kiinni ja päästivät 200 metrin päässä vapaaksi. Älä Veikko kehtoo vehtoo. Tänne keskikaupungille Hokkanen ei tulisi. Mutta Kalevankadun kämppä oli katastrofi. Pieni koppi kuudennessa kerroksessa, ikkunassa vastapäisen talon seinä. Olin äidille raivoissani. Ensimmäisenä yönä heräsin lutikoihin. Kalevankadun kämppä oli lutikkakämppä. Asunnonvaihtaja Kaurio oli jättänyt tämän detaljin mainitsematta. Iltaisin lutikat kiipesivät lattialistoista, sohvan väleistä ja patjoista kattoon. Yöllä ne pudottautui nukkujan päälle. Aamulla iholla oli punaisia kutiavia paukamia. Jos lutikan litistää, se haisee. Ne on pikkurillin kynnen kokoisia ruskeita kuoriaisia. Kun nostaa patjaa, hetekan vanerilevy on paskatäplistä ruskea. 23 Äitiä lutikat varmasti rasitti vielä enemmän kuin minua. Jostain firmasta tultiin sitten kaasuttamaan niitä, listat ja välit ruiskutettiin myrkyllä. Mutta kun niitä oli koko talossa, se vähät auttoi. Ajan myötä totuin. Elimistö tottui eikä tullut enää niin isoja paukamia. Syksyllä siirryin Lapinlahden kouluun. Aloin jäädä pois tunneilta. Sitten en mennyt kouluun enää lainkaan. Äiti oli vuorotyössä Nokian kuparitehtaalla Hietalahden telakan vieressä. Kun hän yövuoron jälkeen tuli aamulla kotiin, pakkasin kirjat ja olin lähtevinäni kouluun. Asuimme ylimmässä kerroksessa ja painettuani oven kiinni nousin vaan portaat vinttitasanteelle, laitoin koululaukun tyynyksi ja torkuin vintin lattialla tunnin tai pari. Kun palasin kotiin, äiti ihmetteli miten koulupäivä oli niin lyhyt, ja aina keksin jonkin selityksen. Olin hyvä puhumaan ja vakuuttava valehtelemaan, ja kun äiti oli vielä nukuksissaan, ei hän niin tarkkaan huomannut mihin aikaan tulin. Eikä mun tarvinnut selitellä kuin yövuoroviikoin. Kun äiti meni aamuvuoroon, saatoin ilman sen kummempia jäädä kotiin koko päiväksi. Kun äiti oli poissa, kuulostelin koko ajan hissiä. Kuivasta tupakkayskästä tunnistin milloin äiti oli hississä. Kun tällaista puliveivausta oli kestänyt yli kuukauden, koulusta soitettiin. Äidille se oli järkytys. Lupasin mennä kouluun. En mennyt. En uskaltanut enää. Yhtenä aamuna äiti sitten kuuli kun hiippailin vinttitasanteelle, hän tuli perässä ja se loppui siihen. Yritin va- 24 kuuttaa, että olin vain vähän aikaa viettänyt päiviäni vintissä. Koulusta lähetettiin sana, että jos poika ei nyt tule kouluun, niin haetaan poliisiautolla. Äidillä oli siivoojaystävä Hilkka Hirvonen Joensuusta. Hänellä oli vaalea permanentattu tukka, hän oli pieni ja jäntevä ja ollut mielisairaalassa mutta nyt taas tolkuissaan. Yhdessä he päättivät, että Hilkka Hirvonen vie minut kouluun, äidistä ei ollut tässäkään mihinkään. Minulta ei kysytty. Osa minusta myös halusi palata kouluun, sillä syyllisyydentunteet lintsaamisesta olivat infernaaliset. Käveltiin Albertinkatua, Lapinlahdenkatua ja siitä Marian sairaalalle, jonka vieressä koulu sijaitsi. Oppitunti oli jo alkanut, myöhästyttiin. Hilkka Hirvonen puristi kättäni hirmuisesti ja retuutti oven taakse. Koputettiin. Ovi avautui ja hän tyrkkäsi minut sisään. Häveten vajosin takapulpettiin. Olin ollut koulussa viikon ja sen jälkeen poissa melkein kaksi kuukautta. Puolelta päivin luokan oveen koputettiin. – Pentti, sinun täytyy nyt mennä, opettaja sanoi. Koputtaja oli joku mies. Mentiin tyhjään sivuhuoneeseen. Mies sanoi että hän kyselee minulta kaikenlaista, ei tarvitse kuin vastata. Mitä tämä sana tuo mieleen – mikä sana lauseesta puuttuu – mikä sana ei kuulu joukkoon. Rentouduin. Mies oli ystävällinen ja vakava eikä hän moittinut minua mistään, teki vaan yksinkertaisia kysymyksiä hiljaisella äänellä. – Eihän sinussa ole mitään vikaa! hän yhtäkkiä huudahti helpottuneella äänellä. Sain palata luokkaan. Psykologi oli testannut pitääkö minut panna apukouluun eli apikseen. Lapinlahden koulun yhteydessä oli apukoulu, olisi ollut lyhyt matka. 25 Kun selvisin tästä ensimmäisestä päivästä, en skraapannut enää yhtään. Joulukin oli tulossa. Joulutodistukseen tuli monta nelosta mutta keväällä keskiarvo oli jo 8,4. Opettaja Kemppainen oli kiva eikä poissaolostani puhuttu. Eikä mua koskaan kiusattu koulussa. Olin jo aika pitkä ja jotenkin silmitön, katupoika. Ehkä toiset vaistosi, että mä antaisin takaisin. Eikä mulla ollut ulkonäköongelmia. Vanhemmat naiset aina sanoi että onpa kaunis poika. Kalevankadun ympäristö oli nuorelle pojalle täynnä seikkailuja. Hautausmaa, Marian sairaala, Hietaniemen tori, Wärtsilän telakka. Hienojen ihmisten Bulevardi. Ja Jätkäsaari, loputon viidakko ja aarreaitta epämääräisiä laivoja, puutavaraliikkeitä, romuttamoja, telineitä, vyyhtejä, koneita, nostureita ja niitä käytteleviä parskeja miehiä. Kun äiti sai Jätkäsaaresta töitä työmaaruokalasta, sain syödäkin siellä joka päivä Joskus kävin myös Yrjönkadun uimahallissa, mistä ei ollutkaan enää pitkä matka Stockmannille. Niinä vuosina opin oleilemaan Stockalla. Anna pojan syödä talkkunaa, Arvi sanoi. Ainoan kesäni maaseudulla vietin äidin vanhemman veljen Arvi Kauton perheen luona heidän pienellä maatilallaan Äänekoskella. Arvi oli sähkömies ja hän kävi moottoripyörällä töissä. Kotieläimiä oli lehmä ja sika. Vanhempi tytär Ritva kulki ammattikoulussa, Anneli oli Saimi-äidin kanssa kotona. 26 Mäkeä ylöspäin oli Onnelan tila ja toisella puolella vähän isompi Mansikkamäen tila. Joka päivä kävin kummassakin naapurissa. Välillä olin myös Tyyne-mummon luona ja ajelin mummon pyörällä. Alkukesästä sain idean: voisin tehdä oman puutarhan! Löysin hyvän kesannolle jääneen pläntin Onnelan ladon vierestä. Sain talosta siemenperunoita sekä porkkanan, punajuuren ja salaatin siemeniä. Tein pienen kasvimaan, mylläsin, kastelin ja kitkin Saimi-äidin neuvojen mukaan. Hoidin palstaani hyvin, ja kun maasta alkoi nousta jotain, into vaan lisääntyi. Kesä oli onnellinen. Saimi oli tiukka ja rakastava ja piti perheensä Herran nuhteessa. Aamulla täytyi nousta reippaasti ylös ja pestä kädet, kasvot ja hampaat. En ollut ikinä pessyt hampaita. En ollut tiennyt että hampaita pitää pestä. Iltaisin syötiin talkkunaa piimän kanssa. Tykkäsin paksusta pöperöstä, mutta Saimi kielsi ettei saa panna niin paljon jauhoja. – Anna pojan syödä talkkunaa, Arvi sanoi. Osallistuin talon töihin. Vispasin litkua maitoa, mikä oli tylsää, mutta yhtäkkiä tapahtui ihme: litku muuttui voiksi! Silloin tällöin pääsin Arvin kanssa kalaan. Hän koki katiskat ja verkot, minä soudin. Kerran saatiin iso hauki: hauki sätki veneen pohjalla kita ammollaan. Sain päähäni pistää sormen hauen leukoihin. Perkele! Se puri, tuli verta. Aamuisin Onnelan isäntä vei hevosella maitoja puolentoista kilometrin päähän maitolaiturille. Sain ajaa kärryjä. Oli kivaa istua kärryillä kun hevonen lonksutteli maantietä. Olisin halunnut mennä mukaan joka aamu, mutta en kehdannut pyytää. Pelkäsin että olen vaivaksi. 27 Yhtenä päivä sanottiin että nyt lähdetään talkoisiin. Talkoisiin? Käveltiin suuren metsän läpi ja tultiin isolle maatilalle. Ihmisiä kerääntyi paikalle eri puolilta, alettiin tehdä heinää. Minäkin, kymmenvuotias poika, haravoin heiniä. Sitten juotiin mehua ja syötiin voileipää ja pullaa. Kaikki oli valtavaa, uutta, yllättävää. Kun heinät oli seipäillä, naiset ja lapset lähtivät kotiin. Miehet jäivät juhlimaan. Yöllä herään. Arvi on tullut humalassa kotiin, Saimi on hänelle vihainen. Se tuntui tosi pahalta. Elämähän oli täällä niin hyvää ja oikein. Pian arki jatkui entisellään. Kesä kului. Elämä hymyili. Tuli viimeinen päivä. Oli sovittu, että äiti lentää lentokoneella Tikkakoskelle ja tulee sieltä bussilla Äänekoskelle. En tiennyt miten oli mahdollista että äiti lentää, joka tapauksessa olin hirveän ylpeä. Minunkin elämässäni on jotain: äiti lentää. Minunpas äiti lentää! Te maalaiset vaan ajelette hevosella tai korkeintaan moottoripyörällä. Arvo meni sovittuna päivänä bussipysäkille vastaan. Äitiä ei tullut. Muistin taas mistä olin kotoisin. Kului pari päivää. Ilmeni, ettei äiti tule minua lainkaan hakemaan. Arvi saa viedä minut moottoripyörällä rautatieasemalle ja äiti tulee Helsingissä vastaan. Keräsin vihannesmaani sadon pahvilaatikkoon. Onnelan emäntä kehotti minua ottamaan vaan kaikki mukaan. Pakkasin isoon pahvilaatikkoon perunaa, porkkanaa, punajuurta, salaattia, melkein en jaksanut kantaa laatikkoani. Olin tosi ylpeä. Olin ensimmäistä kertaa kokenut luonnon ihmeen. Alussa ei ole mitään, sitten on laatikollinen ruokaa. 28 Tulin Helsingin rautatieasemalle ja äiti oli tosiaan vastassa. Otettiin taksi Kalevankadulle. Asettelin vihanneslaatikon sängyn alle. Sieltä sitten otetaan perunaa, porkkanaa, punajuurta, ajattelin. Aikaa kului. Alkoi haista. Haisi mädäntyneelle. Heitin laatikon avaamattomana roskikseen. Ariadne oli kaunis vanhanmallinen risteilijä. Äiti oli pentterityttönä Ariadne-laivassa ja hänen työkaverinsa ystävätär oli naimisissa tanskalaisen merikapteenin kanssa. Kerran äiti sanoi: – Pentti, sulla olisi mahdollisuus viettää kesä Tanskassa suomalaisen naisen ja hänen kahden poikansa kanssa joista toinen, Klaus, on myös 11-vuotias. – Joo! vastasin. Heillä oli mökki 40 kilometriä Kööpenhaminan ulkopuolella. Pojilla oli mökillä tylsää ja etenkin Klaus viihtyisi paremmin, jos saisi seuraa. Menimme Kaisaniemenkadun Pukevaan ostamaan mulle vaatteita. Valitsin taivaansinisen villapuseron, jollaista merimiehet käyttävät, ja tummansinisen klubitakin, jonka rintataskussa oli ruori ja ankkuri, ja vielä housut ja kengät. Olin tyylikäs! Ariadne oli kaunis vanhanmallinen risteilijä, jolla matkusti ylempi keskiluokka. Pääsin ilmaiseksi koska äiti oli laivalla tiskaajana (sanoin aina että hän on tarjoilijana) ja nukuin hänen hytissään. Heti ensimmäisenä yönä iski kova myrsky, astioita putoili, tulin merkipeäksi. Mutta aikuiset eivät tuntuneet olevan huolissaan ja luotin heihin. 29 Toisena päivänä koitti suuri yllätys: Captain´s Table eli kapteeni kutsuu valittuja matkustajia pöytäänsä syömään, ja minä olin yksi kutsutuista! Sain pukeutua huippukledjuihini ja istua kapteenin oikealla puolella. Kapteenilla oli täysvalkoinen puku; kunniamerkkeineen ja poletteineen hän oli suurenmoinen ilmestys. Pöydät ja kalusteet mahonkia. Naiset juhlapuvuissa hiukset laitettuina, miehet kravatti kaulassa. En muista ruuista mitään, istuin tuppisuuna, olin niin häkeltynyt. En ollut eläissäni nähnyt sellaisia ihmisiä lähietäisyydeltä. He eivät juoneet liikaa. He hymyilivät ja puhuivat hillitysti. Kukaan ei kaatanut pöytää eikä oksentanut. Äiti oli turvallisesti lähettyvillä. Ja kaikkea hallitsi ylväs kapteeni. Äiti oli siihen aikaan vielä aika hyvän näköinen. Hampaat olivat risat, mutta siitä selvittiin kun ei hymyilty. Eikä hän juuri liikuskellut matkustajien parissa. Parin päivän kuluttua tultiin Kööpenhaminaan. Mua alkoi ahdistaa. Mihin olen tullut? En ymmärrä sanaakaan ja täällä on oltava koko kesä. Paniikki. Koko 11-vuotiaan vimmallani huusin: – Mä en jää tänne! Aloin riuhtoa itseäni irti äidin kädestä. Silloin paikalle käveli suomalainen nainen. Häpesin että hän, ventovieras, oli nähnyt itkuni. Mutta nainen ymmärsi tilanteen ja viisaana naisena alkoi rauhoitella minua ja otti kädestä hellän napakasti. – Lähdetään että ehditään ennen ruuhkaa. Jotenkin luotin häneen. Aloin myös tajuta mihin olin suostunut. En ollut enää vapaa, en voinut heitellä kiviä veteen ja katsella meduusoja Hietalahden rannassa. Perheellä oli komea kämppä Kööpenhaminan keskustassa, kävimme siellä ensin pikipäin. Ajaessamme autol- 30 la näin kauniita omakotitaloja, isoja viheralueita ja hyvin pukeutuneita ihmisiä. Kurkkua kuristi, ero omaan kotiympäristööni alkoi valjeta. Näkyvätköhän juopot minusta läpi? Perillä isoveli ei ollut paikalla mutta Klaus oli ja pidin hänestä heti, koska hän oli hiljainen ja arka. Miten niin ihanalla äidillä voi olla noin surullinen poika? Pian selvisi, että pojalla onkin paha astma. Hän sai astmakohtauksia nurmikosta, ruuasta, vaatteista, kaikesta, hän ei saanut juosta, ei hikoilla, ei hermostua. Hän joutui elämään kuin avovankilassa. Elämä heidän mökillään oli täynnä asioita, jotka olin jo unohtanut Arvin vierailulta. Hampaat pestiin joka ilta. Leikit keskeytettiin, kun tuli yhteinen ruoka-aika. Ruoka oli kunnollista kotiruokaa: nakkeja, lihapullia, makaronilaatikkoa. Herkkuruokaa joka päivä! Kotona en koskaan syönyt yhtä aikaa äidin kanssa koska äiti söi aina yksin ja salavihkaa. Kesäpaikka oli kuin siirtolapuutarhamökki jossa oli iso piha. Koko alue oli täynnä samanlaisia huolella hoidettuja mökkejä. Kerran tehtiin retki meren rannalle mutta Klaus ei saanut mennä uimaan. Minusta se oli ylihuolehtimista. Kaikki oli täydellistä. Näillä ihmisillä ei kerta kaikkiaan ollut mitään ongelmia. Itse olin oppinut, että jos asiat menevät pidempään hyvin, se on lumetta. Isku tulee, ja aina yllättävästä suunnasta. Itkukohtaukseni jälkeen kaikki oli kuitenkin sujunut hyvin. Olin sopeutunut. Pesin hampaani, söin toisten kanssa, eikä missään ollut mitään kauheaa. Sitten aloin nähdä äidissä jotain huolestuneisuutta. Hätäisiä puheluja. Vanhemman pojan olisi pitänyt jo tulla mökille mutta hän viipyi, äiti oli vihainen. Selvisi. että 31 poika oli heidän kaupunkiasunnossaan ja ryypiskeli siellä kaveriensa kanssa. Minua äidin suuttumus nauratti, eihän tuollainen ole mitään, nutta äiti oli todella vihainen. Muutaman päivän kuluttua poika ilmestyi mökille häntä koipien välissä. Äiti moitti häntä jo nurmikolla ja määräsi viikon kotiarestin. Näin heti, että hän oli kunnon kiltti poika. – Pian äiti antoi armon käydä oikeudesta ja aresti loppui. Yhtenä päivänä leikittiin nurmikolla ja Klauskin innostui hyppimään enkä häntä toppuutellut. Yhtäkkiä hän sai astmakohtauksen. Se oli pelottavaa, ja silloin asenteeni muuttui. Tajusin, että sairautta pitää kunnioittaa. Otin kertalaakista opikseni. Sillä tavalla aika Tanskassa meni ja sitten se päättyi. Huomenna lähdetään, äidin laiva tulee Kööpenhaminaan ja sillä palataan. Merikapteenia en kertaakaan tavannut, hän oli merillä. Aavistelin ettei avioliitto ollut onnellinen. Tai ehkä keksin sen itse, jotta ero omaan elämääni tulisi siedettävämmäksi. Olin nähnyt mitä oli normaali lapsuus. Rahasta ei puhuttu koskaan. Suurin uhka oli teinipojan kaljoittelu kerran. Siitä hetkestä, kun Tanskan äiti sanoi että huomenna lähdetään, siihen hetkeen, että olin taas Kalevankadulla, en muista mitään. Nyt mennään ravintolaan ja syödään lohta, sanoi äiti. Hän oli ollut harvinaisen kauan selvin päin ja saanut töitä Nokian kaapelitehtaalta Salmisaaresta. 32 Ravintola Poiju, nykyinen Kalevan Krouvi, oli parin sadan metrin päässä meiltä. Äiti tilasi minulle keitettyjä perunoita ja graavilohta. Herrojen herkkua! Itselleen hän otti kahvin ja poltti röökiä. Minulla oli sininen klubitakkini ja v-aukkoinen villapaitani jotka oli ostettu Tanskan matkaani varten. Äidillä oli kahvinruskea kotelomekko, hänkin pani parastaan. Mutta se oli hirveän kiusalliselta. Oli keinotekoista istua hienoissa vaatteissa vieraassa paikassa ja syödä ruokaa, jota ei ollut koskaan syönyt. Eikä lohi 11-vuotiaalle pojalle maistunut. Tälläkin rahalla olisi syöty viikko. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun käytiin syömässä ulkona. Äiti ei ollut kauan Kaapelitehtaalla töissä, koska hän sai kuparista pahan ihottuman ja joutui siitä sairaalaan.

5. LUKU FRANZENINKATU 20 He olivat asuntosäästäjiä. Kaija laittoi makaronilaatikkoa ja sekoitti maitoon vettä. Yhtenä päivänä äiti ilmoitti että hän lähtee seuraavana päivänä melkein vuodeksi merille. Minä saan muuttaa asumaan hänen Kaija-siskonsa ja tämän miehen Seppo Palon luo Franzeninkadulle. Koulu vaihtuu Aleksis Kiven kouluun. Siihen, että en tahtonut enkä pitänyt Kaijasta, hän ei sanonut mitään. Olin kolmannella tai neljännellä luokalla. Äiti maksoi heille oleskelustani 250 markkaa kuukaudessa. Sain huoneen ja ruuan, en muuta. Olin perheessä ulkopuolinen. Kun vanhemmat ja lapset katsoivat illalla telkkaria, minut komennettiin asunnon toiseen huoneeseen, pieneen koppiin. Olisin voinut tehdä läksyjä mutta ei huvittanut eikä kukaan pakottanut. Aamuisin laitoin kellon soimaan seitsemältä, puin päälleni, menin vaatteet päällä takaisin sänkyyn ja laitoin herätyskellon soittamaan varttia vaille kahdeksan. Sitten juoksin koko matkan kouluun. Paitsi niinä aamuina, kun minun piti viedä heidän tyttärensä Marja-Leena Kaarlenkadun mäen lastentarhaan. Oli kiva kulkea pikkutytön kanssa käsi kädessä, usein kyllä juostiin silloinkin. Franzeninkadun talo oli Torkkelinmäen laidassa. Ensin 34 noustiin korkeat kivirappuset kadulta ja sen jälkeen pimeät portaat ylimpään kerrokseen, pieneen kaksioon. Juoksin portaita edestakaisin käydessäni koulussa ja kaupassa, kun heidän poikaansa, samanikäistä Artoa, ei huvittanut. Torkkelinmäellä oli hienot leikkipuistot, kävin siellä joskus. Kaija Palo oli valittu Äänekoskella Miss Tonniksi. Hänellä oli hyvin kauniit kasvot, kuin Marilyn Monroella, ja omasta mielestään hänestä olisi pitänyt tulla filmitähti – uusi Ansa Ikonen tai Regina Linnanheimo. Joka aamu Kaija istui kaksi tuntia peilin edessä meikkaamassa. Hän pukeutui naisellisesti ja käytti aina korkokenkiä. Mutta Kaija oli lyhyt ja vääräsäärinen. Jalat kipeytyivät korkokengissä ja vaivaisenluut tulehtuivat niin että ne piti leikata. Töissä hän oli Snellmaninkadun setelipainossa. Kaija oli pyrkyri ja purki tyytymättömyyttään mieheensä. Olisi hänelle parempiakin ottajia, ei hän halua pelkän sähköasentajan kanssa olla naimisissa. Vaikka aviomies Seppo Palo oli kiltti ja ahkera ja mies. Sähkömies. Joka soitti viikonloput kitaraa ja lauloi bändissä lisätienestiä saadakseen. Lisäksi hän myi vakuutuksia. Kun olimme asuneet Somerontiellä, hän myi henkivakuutuksen 34-vuotiaalle äidilleni; äiti ei osannut kieltäytyä mistään. Seppo myös opiskeli iltaoppikoulussa ja luki itsensä merkonomiksi. He olivat asuntosäästäjiä. Kaikki rahat menivät Pihlajamäessä rakenteilla olevaan omaan arava-asuntoon. Makaronilaatikkoonkin Kaija laittoi vettä. He halusivat pois huonomaineisesta Kalliosta, hissittömästä talosta ja vuokra-asunnosta omaan kotiin. Kävimme pari kertaa 35 katsomassa heidän tulevaa kerrostaloaan. Kaikki oli siellä uutta ja valkoista, hienoa. Lähiössä, Pihlajamäessä. Kerran mentiin Linnanmäelle. Minullakin oli vähän rahaa. Mihin käyttäisin sen? En ainakaan mihinkään laitteisiin. Sitten näin pelin. Lentokone kiersi pöydän yläpuolella, pöydässä oli numeroituja ruutuja. Kun painoi nappia, tikka – pommi – putosi alas. Tähtäsin ja voitin Caterina Valenten singlen Malagueña. Olin tosi iloinen! Tiesin kyllä kuka oli Caterina Valente. Minulle oli jostain kertynyt paljon yleistietoa. Lehdissä oli usein tietokilpailuja, kysyttiin maiden pääkaupunkeja, jokia, urheilijoita. Kerran vastasin ja halusin lähettää vastaukseni, mutta koska olin alle 16-vuotias, tarvittiin huoltajan allekirjoitus. Pyysin Seppoa. Sitten unohdin koko jutun. Yhtenä päivänä pääpostista tuli ilmoitus: Olette voittanut pääpalkinnon, levysoittimen ja kovaääniset. Levysoittimen! Sepon kanssa lähdettiin iloisina postiin. Seppohan oli myös muusikko, perusti aikanaan oman orkesterinkin. Tultiin kotiin, paketista paljastui Dual-merkkinen levysoitin jolla pystyi soittamaan singlejä. Ensimmäinen arvokas oma tavarani! Sitten tapahtui jotain kummallista. Seppo vei levysoittimen heidän huoneeseensa. Minusta se oli epäoikeudenmukaista mutta en sanonut mitään. En koskaan käyttänyt levysoitintani. Sairastuin, kurkku oli kipeä ja kuume nousi. Kaija ja Seppo jossittelivat keittiössä pitäisikö kutsua lääkäri. Mutta koska he olivat asuntosäästäjiä, antoivat olla kutsumatta. Sairaus jatkui. Nyt he puhuivat, että jotain täytyy kai tehdä. Omasta pussista ei kyllä makseta. Otetaan yh- 36 teyttä Pentin isään, hänhän on varakas mies. Pakotettuna Unto Koskinen lupasi maksaa kustannukset. Sitten sänkyni viereen ilmestyi vanhempi äidillinen lääkäri. Hän tutki minut, kääntyi Kaijan ja Sepon puoleen ja sanoi heille vihaisesti: – Miksi ette ole kutsuneet lääkäriä aikaisemmin? Pojalla on kurkkumätä, siihen voi vaikka kuolla! Kaija ja Seppo riiputtivat päätään kuin ripitetyt lapset. Sängynpohjalla tunsin itseni voitokkaaksi. Lääkäri oli minun puolellani! Hän antoi Kaijalle ja Sepolle sapiskaa. Äiti oli töissä ja asui Ariadne-laivalla joka seilasi Helsingin ja Kööpenhaminan väliä. Kerran hän kävi katsomassa minua. Huoneeni järkytti äitiä, hänhän kuitenkin maksoi heille hyvin. En suinkaan asunut siellä ilmaiseksi, vaikka Kaija esiintyikin suurena hyväntekijänä. Äiti ei sanonut mitään, hän ei koskaan sanonut mistään mitään. Asuin Franzeninkadulla ehkä puolisen vuotta; on vaikea erottaa eri paikkoja ja aikoja toisistaan, kun lyhyessä ajassa tapahtui niin paljon muutoksia. Mehän voitaisiin adoptoida Pentti! Välillä asuin äidin Liisa-sisaren perheessä hänen Valtomiehensä lapsuudenkodissa Espoon Finnoossa. Myöhemmin, kun he olivat rakentaneet tontille oman talon, menin sinne joskus viikonlopuksi. Jos äiti ei tullutkaan hakemaan minua takaisin eikä häneen saatu yhteyttä, jäin taloon viikoiksi. Hävetti. Finnoo oli maaseutua. Talon vieressä oli peltoaukeama, sen takana karjatila josta minäkin hain maitoa, voita, munia. Äänekosken Tyyne-mummolla, äidinäidillä, oli talossa pieni huone. Hän istui yksin oven takana, minä olin ainoa joka kävi hänen luonaan. Liisa tiuski äidilleen. Keittiöön syömään mummo tuli vasta kun muut olivat jo lopettaneet. Kerran ihmettelin maidon makua. – Varmaan siihen on lisätty vettä, mummo sanoi. Mummoa alettiin haukkua, annettiin ymmärtää että hän on taakka perheelle, riippakivi, vaikka koko hänen eläkkeensä meni heille. Ei hän kauan enää elänytkään. Liisan mies Valto Trogen ajoi taksia ja rakensi hartiapankkilaisena heidän taloaan, hän oli hyvä mies, rento ja mukava. Pari kertaa kuussa hän osti kossupullon, piilotti sen halkopinon taakse, hakkasi halkoja ja naukkaili pullosta. Liisa naputti: – Juoppo. Valto kuoli paljon ennen Liisaa. Kerran lähdettiin autolla Karhulaan tapaamaan äidin Erkki-veljeä. Erkkiä aina kehuttiin: oikein opistoinsinööri ja Karhulan paperitehtaalla töissä. Istuin toisten lasten kanssa takapenkillä. Etupenkillä Liisa ja Valto keskustelivat siitä miten vaikea Pentin tilanne oli, Mirkusta ei ole mihinkään. – Pentti on ihan heitteillä. Mehän voitaisiin adoptoida Pentti! huudahti Valto. Minulle se oli sokki ja hyvin kiusallista. En halunnut uutta Franzeninkatua enkä samaa kohtaloa kuin Tyyne-mummo.

6. LUKU MARJANIEMI PUOLANHARJU 12, HIRVIMÖKKI Sähän kävelet kuin vanhus. Äiti oli käynyt asunnonjakotoimistossa ja meille oli osoitettu mökki Marjaniemestä. Me asuttiin siellä noin vuosi. Mökki kuului talousneuvokselle joka asui ylempänä rinteessä. Meren rantaan oli 150 metriä ja siellä oli miljonäärihuviloita. Omalla niemellään asui Suomi-Filmin johtaja Toivo Särkkä. Susikoirat haukkuivat Särkän muurien ympäröimän talon pihalla, kun menin Marjaniemen Melojien laiturille. Kerran kun olin hukannut avaimet, talousneuvos, vanhempi ystävällinen mies, haki minulle avaimen oman talonsa keittiöstä. Avaimen lipukkeessa luki HIRVIMÖKKI. Se oli ollut lasten leikkimökkinä ja sitten jonkinlaisena varastona, jossa isäntä säilytti metsästysaseitaan. Ystävystyin naapurin Marjan kanssa, joka asui kauniin isosiskonsa Kaarinan ja metsätieteiden laitoksella kanslistina työskentelevän äitinsä kanssa. Heidän sukunimensä oli Lukkarila. Minusta tuli heille vähän kuin perheenjäsen. Kesällä he ottivat aurinkoa meren rannalla bikineissä, mikä oli hämmentävää. Itse häpesin olla uimahousuissa. Kaarina kertoi minulle asioitaan ja sydänsurujaan kuin veljelleen, mutta minulle hän oli ihmeellinen nuori nainen. 39 Vietin heidän luonaan niin paljon aikaa kuin kehtasin. Menin aina vasta iltapäivällä, salasin heiltä että olin taas alkanut lintsata koulusta, joka oli nyt Porolahden kansakoulu Roihuvuoressa. He olivat hyvin hienotunteisia. Luulen että he halusivat vähän helpottaa elämääni. Varmaan he näkivät meidän viinarallimme ja päättelivät paljon jo vaatteistani: talvella ei hattua, ei lapasia, kumisaappaat. Joskus kun menin fillarilla kouluun oli pirun kylmä. Äiti ei ollut koskaan kotona, hän ei viihtynyt Marjaniemessä, hän oli siellä kuin lintu ansassa. Minä hetkittäin jopa viihdyin, kesällä, ja kun tutustuin ihmisiin. Naapurissa oli myös ikäiseni lihava poika, Esko, hänen isällä oli somistamo, pihalla oli komeat autot ja sielläkin oli kiva olla. Eskolla oli oma huone, leluja, junarata. Oltiin oltu Eskon huoneessa yläkerrassa ja laskeuduin rappuja alas, äiti istui keittiössä puuhastelemassa ja näki minut. – Onks sulle sattunut jotain? Sähän kävelet kuin vanhus. – Ei mulle oo mitään sattunut. Äidin kysymys järkytti mua. Että joku sanoi mulle jotakin, ja se mitä se sanoi. Mun äiti, ne juopot, kukaan ei sanonut mulle koskaan mitään. Heikki Manner kävi Hirvimökissä kun äiti oli enemmän kotona. Kyllä hävetti. Se riehui jo bussissa ja koko matkan pysäkiltä mökille, sehän ei ollut silloin köyhä eikä kipeä, piti kovaa ääntä – ennenkuulumaton ilmiö niillä kulmilla. Taisi joku kysyäkin et onks toi sun isäs. Mutta ihmiset olivat sivistyneitä, ne tunsi jopa myötätuntoa. Niillä oli siihen varaa. Hirvimökin ikkunoissa oli erikoiset puuluukut. Pidin ne talvella kiinni, ja päivällä oli silloin aika pimeää sisällä. Jonkinlainen kakluunikin oli, mutta vaikka sen illalla 40 lämmitti, aamulla oli vesi jäässä keittiön ämpärissä. Yöllä oli pakko pitää pipoa ja aamulla piti pukea nopeasti – se kävi sutjakkaan, ja hippulat vinkuen pyörällä kouluun. Oli mulla koulubussilippujakin, mutta pysäkille oli matkaa ja olisi pitänyt kiertää Herttoniemen kautta ja vaihtaa, olisi pitänyt herätä tuntia aikaisemmin. Jos meille illalla tuli Heikin humalaisia kavereita, en lähtenyt aamulla kouluun, kun ne oli räyhänneet metrin päässä mun korvasta, enkä ollut nukkunut. Lähdin vaan niin nopeasti kuin kykenin bussilla keskustaan, yleensä Stockmannille, ja kulutin siellä niin paljon aikaa kuin mahdollista. Tavaratalossa oli lämmintä ja valoisaa, mä pyörin siellä koululaukku mukana. Se oli viattoman näköistä. Kun tulin takaisin eikä äiti ollut kotona, tiesin yleensä missä hän oli juomassa, hain häneltä kympin ja otin baarissa nakit muusilla. Hän ehdotti, että voitaisiin mennä katsomaan piirrettyjä elokuvateatteri KitKattiin. Stockalla oli paperiosasto jossa myytiin postimerkkejä. Katselin niitä kiinnostuneena kun mun viereeni tuli viiskymppinen komea herrasmies, pitkä palttoo, nahkasalkku, tyylikäs kuin filmitähti. Lempeällä äänellä hän rupesi puhumaan postimerkeistä, kyseli multa olinko kauankin niitä harrastanut. Hän voisi ostaa mulle postimerkkikirjan ja merkkejä. Olin hämmästynyt. Sitten hän ehdotti että voitaisiin mennä katsomaan piirrettyjä elokuvateatteri KitKattiin Espalle, niitä pyörii nonstoppina, hän tarjoaa. – Sehän olisi kiva! Mentiin, hän maksoi ja mä katselin piirrettyjä iloisena. Yhtäkkiä sen käsi etsiytyi mun veryttelyhousujen haarojen väliin, se roplasi mua. Mä halvaannuin kauhusta, en inahtanutkaan. Sitten se otti kätensä pois. Piirretyt loppui, me mentiin ulos ja mä lähdin Marjaniemeen. Pari päivää myöhemmin kun äiti oli kotona, mä kerroin, että kävin yhden miehen kanssa nonstopissa. Mä hämmästyin kun äiti hermostui hirveästi. – Sä et koskaan saa mennä jonkun vieraan miehen kanssa minnekään! Eniten mua kummastutti äidin voimakas reaktio kun yleensä se ei sanonut mitään. Mitä mä oon tehnyt väärin kun äiti on niin vihainen? Mä olin silloin ehkä 11-vuotias. Muutamaa vuotta myöhemmin näin palttoomiehen Kalliossa, hän tervehti ystävällisesti ja kysyi vieläkö kerään postimerkkejä. Mutta siinä vaiheessa olin jo ihan napitettu. En tiennyt silloinkaan mistä oli kysymys, mutta tiesin että sellaista ei tapahdu toiste. Mua otti päähän. Jotenkin mä tajusin, että mua oli petetty. Lastensuojelulautakunnasta meitä pidetettiin silmällä. Joulun alla sieltä tuli nainen tarkastuskäynnille. Yllättäen äiti olikin kotona. Nainen istui hienoissa vaatteissa vaivautuneena keittiössä. Ykskaks hän tempaisi käsilaukustaan lipun, pääsylipun. Pentti Kotkavuori oli ohjannut lasten joulunäytelmän Vanhalla ylioppilastalolla. Menin. Salillinen köyhiä lapsia, painostava tunnelma. Meidät leimattiin köyhiksi ja meidän piti olla hirveän kii- tollisia. Tajusin: tämä saa olla ensimmäinen ja viimeinen kerta. On pysyttävä erossa ihmisistä jotka säälii. Jos haluatte auttaa, auttakaa mun äitiä, koska siitä mä oon täysin riippuvainen.

7. LUKU MANEESIKATU 4 Housut tippu kuin Ingo kanveesiin. Maneesikatu oli juoppokämppä Kruununhaassa, Maneesikadun ja Mariankadun kulmassa, asuin siellä runsaan vuoden äidin kanssa alivuokralaisina, Heikki Mannerin äiti oli päävuokralainen. Heikki Manner oli hampaaton mätähammas joka vihasi mua. Joskus humalassa, kun se halus pelotella, se näytti mulle hampaitaan. Sen äiti, senkin nimi oli Tyyne, se oli hirvee ämmä, se kutsui mun äitiä huoraksi. Sen oma mies oli ollut juoppo ja häntäheikki, se oli ilkeä vanha katkera nainen, viha ja ilkeys pitivät sen hengissä. – Siinä se huora taas tulee, ahaa siinä se huora taas menee huoraamaan. Hän vahti kaikkia jotka menivät siitä ohi. Mulle hän ei sanonut mitään, mä olin huoran poika, ilmaa. Se oli vakuutusyhtiön asunto. 60- ja 70-luvulla vakuutusyhtiöt vuokrasivat asuntoja tavallisille ihmisille, mutta vuokrat oli sen verran korkeita että vastahakoisesti akka alivuokrasi toisen huoneensa meille. Sitten vakuutusyhtiö myi talon, tehtiin remonttia ja se vanha ämmä kipattiin muualle. Vuokrat nousivat, siitä tuli arvotalo ja tilalle muuttivat ihan toisenlaiset ihmiset. 44 Aloin kiivetä sisään parvekkeen kautta, se oli jännää eikä tarvinnut mennä kyttäävän mummon ohi. Ensin piti nousta auki olevan korkean takorautaportin päälle ja siitä loikata parvekkeen reunalle. Me asuttiin ensimmäisessä kerroksessa. Huoneessa oli vain sängyt, lähinnä mun sänky, sillä äiti viipyi aina jossakin. Ja mulla oli raketti: savukeaskin kokoinen ja raketin muotoinen radio. Sen kärjessä oli antenni, vetämällä sitä ylös ja alas kuului suhinoita ja ulkomaiden asemia. Laitoin antenniin rautalangan ja kiinnitin toisen pään patteriin, siten kuului vähän paremmin. Mä kuuntelin rakettiradiota peiton alla. Mun sankari oli Pele. Tykkäsin urheilusta, Pelestä ja Brasiliasta. Olin painostanut äitiä ostamaan mulle vihertävät Ingo-farkut, vihreäkeltaiset Brasil-tossut – ne maksoi 12 markkaa – ja vihreäkeltaisen t-paidan. Ingo-farkut oli nimetty ruotsalaisen nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestarin Ingemar Johanssonin mukaan. Kun hän hävisi amerikkalaiselle Floyd Pattersonille ja tippui, siitä tuli vitsi: ”Housut tippu kuin Ingo kanveesiin.” Parasta oli kun me seikkailtiin Maneesikatuun, Mariankatuun ja Vironkatuun rajautuvan korttelin katoilla. Noustiin hissillä vinttiin ja sieltä luukun kautta katolle ja liikuttiin katolta katolle koko korttelin ympäri. Kaikki eivät kiertäneet, mä olin yksi rohkeimmista. Lähteminen oli hiuksianostattavaa, ja kierroksen lopussa oli kaikkein ahdistavin kohta: kahden talon välissä metrin levyinen kuilu. Otin vauhtia enkä katsonut alas. Kun satoi, koetus aina vaan koveni kun oli liukasta. Joskus menin katolle yksin, istuskelin ja otin aurinkoa. Aikuiset eivät nähneet tai välittäneet. Katot oli parasta. Toinen paras oli Tervasaari ja meren ranta. Talvella rannassa oli kalastaja-aluksia parkissa ja niissä asuttiin, oli huoria ja kaikenlaista hämärää meininkiä. Kun oli ahtojäitä, hypittiin jäälautalta toiselle. Ajoin paljon fillarilla. Mulla oli häränverenpunainen tanskalainen pyörä; mallilla oli voitettu kultamitaleitakin. Äiti oli tuonut sen Tanskasta. Kerran kun äiti oli ollut tulossa Ariadnella, menin häntä vastaan Eteläsatamaan, ja siellä se odotti ruumassa: ensimmäinen oma pyörä! Me asuttiin silloin Kalevankadulla. Kerran kun ajoin fillarilla Maneesikatua alas rantaan, etulokasuoja lähti irti ja hirtti etupyörän pinnojen väliin. Lensin pari volttia ilmassa – leuka meni sijoiltaan ja ranne murtui, toinen tärähti. Ambulanssilla vietiin Meilahteen, leukaluut nykäistiin paikalleen ja ranteet kipsattiin. Päähän pantiin side kun toinen puoli naamasta oli hiertynyt asfalttiin. Poliisiauto toi kotiin. Äiti kauhistui. Mutta mä olin ylpeä. Olen rohkea ja selvinnyt kovasta paukusta! Olin myös vähän imarreltu kun sain huomiota. – Pian oli taas tylsää kun ranteet oli kipsissä monta viikkoa ja särki. Siihen aikaan Jatta seurusteli yhden peltisepän kanssa. Sen piti mennä korjaamaan naapuritalon savupiippua ja Jatta pyysi mut mukaan, että olisi joku turvaamassa. Mentiin vinttiin. Pariskunta joi viinaa. Jatasta ei ollut mihinkään. Äijä kiipesi luukusta katolle. Savupiippu oli lähellä luukkua. – Pidä mua nilkoista kiinni, äijä pyysi. Mä seisoin puolittain tikkailla jotka johtivat kattoluukulle ja puolittain ulkona, ja pidin peltiseppää nilkoista, kun se humalapäissään hakkasi sitä peltiä. 46 Kävin edelleen Porolahden kansakoulua Roihuvuoressa, paitsi milloin skraappasin ja pyörin Stockalla. Marjaniemeen oli ikävä, luontoon ja meren rannalle, ja kävin joskus Lukkarisilla. Kerran ajoin taas Marjaniemeen mutta en kehdannut mennä heille. Talon vieressä oli tyhjä tontti, hiivin sinne ja laskeuduin pitkäkseni heinikkoon, katselin heinien välistä taloa. Tyttöjen äiti tulikin pihalle ja huomasi mut. – Pentti, mitä sä siellä makaat? Tuu tänne. Hän tarjosi mehua ja pullaa. Mutta tajusin, että tämä oli keinotekoista. Ystävyys oli perustunut siihen että naapuriin on matala kynnys. Se oli viimeinen kerta. Kun äiti oli pidempään poissa, etsin hänet käsiini, sain kympin ja kävin baareissa syömässä. Nakit perunamuussilla. Kun äiti sanoi menevänsä ottamaan muutaman oluen, lähdin silloin tällöin mukaan varmistaakseni, ettei hän jää pitkäksi aikaa. Laatu-Haiti-ravintolan edessä Snellmaninkadulla odottelin kerran tuntikausia, eihän se koskaan jäänyt pariin kaljaan, kun äiti ryyppäsi siellä Silvennoiskajan ja tämän miehen Inton kanssa. Tai Savannassa Mariankadulla. Tai, jos oli enemmän rahaa, Kolmessa Kruunussa tai Kolmessa Liisassa Liisankadulla. Lehdestä luin että kuuluisa kirjailija Pentti Saarikoski istui myös usein Haitissa. Silvennoiskaja oli suulas, juoppo, julkea ja väkivaltainen ämmä. He asuivat samassa talossa Maneesikadulla ja äiti ystävystyi sen kanssa. Mua vitutti että samassa talossa oli juoppokämppä ja -kaveri äidille. Humalassa Silvennoiskaja hakkasi nyrkeillä miestään ja sätti sitä. Mies oli kiva 47 mutta hermoheikko kuten heidän hirvittävä rotweilerinsa. Nainen ei muuta tehnyt kuin puhui rivouksia niin että leuat loksui. Miehellä oli pystytukka, sen läpi näkyi arpia, en tiedä oliko vaimo ne hakannut. Nurkissa kohosi likapyykkivuoria. Silvennoiskaja ei tehnyt mitään, mies piti huushollia jotenkuten koossa, silti Silvennoiskaja vain haukkui sitä. Jossain vaiheessa Silvennoiskaja sanoi äidille: – Ei tää peli vetele, totta kai sä tarvitset kaupungin asunnon, nyt menet paikan päälle asuntotoimistoon. Mutta äiti oli hirveän ujo, eihän hän mennyt. Kerran Sivennoiskaja sanoi että nyt me mennäänkin sinne yhdessä. Äiti vastusteli... mutta sinne ne menivät, kaupungin asunnonjakotoimistoon. Sivennoiskaja iski nyrkkiä pöytään ja niin kova oli se rypistys, että parin päivää sen jälkeen meille soitettiin. – Teille olisi tarjolla kolme kaupungin asuntoa. Kaksi asuntoa oli aivan mahdottomia ja yksi, pieni mökki, sijaitsi Alppikylässä. Missä helvetissä on Alppikylä? Jossain Lapissa? Siltä istumalta otettiin kartta, katsottiin bussi 75, ajettiin ja jäätiin pois Vanhalla Porvoontiellä Tattarisuon pysäkillä. Ihan maaseutua! Toisella puolella tietä Tattarisuon romuja, hylättyjä puisia junavaunuja, käytettyjä autoja, rakennusliikkeiden varastoja. Toisella puolella metsikkö ja híekkakuoppia. Me käveltiin metsikön halki ja tultiin pienelle vanhalle omakotialueelle: se oli Alppikylä. Keltainen tönö, sauna, aika iso tontti, pieni perunapeltokin. Jumalauta, tänne saakka se juopporemmi ei jaksa vääntäytyä. – Tähän me iskeydytään, sanoin äidille. Äiti nikotteli, 13 kilometriä keskustasta. Mutta mä näin sen mahdolli- 48 suutena. Kaupunginasunto. Ja niin me muutettiin Alppikylään, kiitos Silvennoiskajan akan.

8. LUKU ALPPIKYLÄ Pihalla oli äijiä ketarat pystyssä heinikossa kuin kuolleita. Alppikylässä oli pieni perunamaa ja ensimmäisenä kesänä me istutettiin siihen perunaa. Olin 12-vuotias. Naapurissa asui Veera-niminen halvaantunut nainen kahden hulivilipoikansa Karin ja Pepen kanssa. Isä oli ollut moukarinheittäjä ja kuollut nuorena viinaan. Saimme heiltä siemenperunoita ja käsin vedettävän auran. 130-kiloinen Kari otti aurasta kiinni, minä painoin auraa vakoon, ja Kari veti niin kuin hevonen. Se oli upeeta. Sinne jäivät perunat syksyllä peltoon. Alppikylässä meillä ei ollut lähinaapureita, ja se oli paratiisi mulle. Mutta se muuttui pian helvetiksi, koska se oli paratiisi myös juopoille: ne sai rymistellä siellä viikkoja rauhassa – kaupungissa aina joku soitti maijan pihalle. Alppikylässä juopottelusta kärsin vain minä. Lähdin heti aamulla pakoon, mutta kun joskus iltapäivällä palasin, pihalla oli äijiä ketarat pystyssä heinikossa kuin kuolleita, hielle ja paskalle ja kuselle haisevina. Ne oli tilanneet kaljaa suoraan Porin Oluen Tattarisuon varastosta, firman nimiin, sillä aina sopivasti jollakin niistä oli oma ikkunayritys. Kaljat tuotiin oikein pihaan, tukkuhintaan, Porin Oluen pienellä kuorma-autolla. Heikki houkutteli kavereitaan sinne, koska yksin se tunsi olevansa alakynnessä mun ja äidin kanssa. Oli Heikki Manner, Jatta, Pentti Vuolukka, Hugis eli Regis ja satunnaisia muita. Regiksen oikea nimi oli Rekola, Hugo Rekola. Hän oli komea ja jollain lailla sivistynyt ihminen, ei koskaan puhunut itsestään. Joi koko ajan. Kysyin kerran mikä sua oikein vaivaa. Hän oli ollut sodassa eturintamassa ja kun kavereita kuoli ympäriltä, hän oli päättänyt, että jos hän sieltä elävänä selviää, hän ei selvää päivää nää. Regis tai Hugis, niin sitä kutsuttiin, koska se halusi päättää kaikki sanat s-kirjaimeen. Otetaan drinkkis, sitten on krappis ja mennään himis. Mun äiti oli Mirkkis – se oli Mirjam Emilia – ja Heikki Manner oli Heikkis. Mä olin Penis. Regis heilasteli itseään paljon vanhemman naisen kanssa joka oli ehkä vähän kehitysvammainen. – Sun muijas on idis, muut sanoivat, mutta Regis ei koskaan. Hän oli hienotunteinen. Sitä sanottiin Luuranko-Hessuksi. Heikki Manner oli mun isäpuoli, se oli se hampaaton mätähammas, joka vihasi mua. Kirjaimellisesti sen hampaat oli kaikki mätiä. Se ei pystynyt syömään mitään kovaa. Oikeastaan se ei koskaan syönyt mitään, se vaan joi. Se oli 192 senttiä ja painoi 60 kiloa, sitä sanottiin Luuranko-Hessuksi. Humalan syvetessä se alkoi puhua ”venäjää”, sian venäjää – haashni kaashni haashni kaashni – ja 51 piirtää. Sen piirustukset oli viivakimppuja ja kasvoja mykkään huutoon halvaantuneina, suut ja silmät ammollaan. Kun se oli piirtänyt, se tuli ihan lähelle, aukaisi suunsa ja paljasti mustat hampaansa: – Kato! Sen jälkeen se alkoi kertoa ainaista tarinaansa. Silloin Ruotsissa … Heikki Manner oli ollut sotalapsena Ruotsissa. Se oli siellä monta vuotta varakkaassa kodissa. Mies oli joku neuvos ja vaimo vastaavan tason ihminen ja he pitivät Heikkiä kuin omaa lasta. He olisivat halunneet pitää hänet kokonaan, mutta Tyyne, oma äiti, repi hänet takaisin kurjuuteen. Yli kymmenen vuotta Ruotsin vanhemmat lähettivät Heikille kirjeitä Suomeen. Tule käymään, he maksavat, on ikävä. Ei Heikki vastannut, ei puheluihin, ei sähkeisiin. Kunnes kerran vastasi. Ruotsin pappa sanoi tulevansa Helsinkiin ja asettuvansa Hotelli Palaceen. Tavataan siellä. Sovittu! Isä tuli, eikä Heikki mennyt tapaamiseen. Häntä hävetti. Hän oli alkoholisti ja mätähammas, ei mitään. Heikin surkutarina oli loputonta surua. Ruotsi oli ollut hänen elämänsä onnellisin ajanjakso, ennen sitä elämä oli skeidaa, ja sen jälkeen se vasta skeidaa olikin. Pian Suomen matkan jälkeen Ruotsin isä kuoli. Mua Heikki Manner vihasi. Silloinkin kun se selvin päin makasi mykistyneenä sängyllä, sen silmät haukkui. – Sä oot pelkkä paska. Sä tuut kulkemaan Vaasankatua niin että kusi puntista valuu. Joskus kun se tuli humalassa kotiin, se saattoi heittää kympin pöytään. – Mähän teiät elätän. Seuraavana päivänä se pyysi sen takaisin. Ikinä se ei maksanut mitään. Se häipyi kun vuokrat oli maksamatta, kun sähköt katkais- 52 tiin. Kerran sähköt katkaistiin jouluaattona kun kinkku oli uunissa. Eikä se ikinä myöntänyt mitään. Vaikka olisi ikkuna ollut rikki ja Hessun kädet veressä, hän ei ollut koskaan tehnyt mitään. Ja mun aivoja repi hajalle ja sai raivon partaalle kun äiti aina päästi sen takaisin. Kun mä huusin siitä, äiti vaan katteli sinne tänne, nypläsi huultaan ja sanoi: – Mmm. Hessu joi aina. Kun rahat loppui, se lähti tekemään ikkunanpesukeikkaa. Se teki sen verran että sai rahaa ja joi taas. Mutta työnantajat oppi kuviot. Ne eivät antaneet förskottia, maksoivat vain että ne sai yhden sorbuspullon, ja kun sitten tuli krappis, ne tuli takaisin töihin kun oli pakko saada lisää viinaa. Mutta jos oli oikein iso keikka, piti pestä vaikka kansakoulun ikkunat ja sen tekeminen kesti jopa kuukauden, silloin ne lipittelivät vain pullon päivässä, tai kymmenen kaljaa, eivätkä tulleet juuri humalaankaan. Isojen keikkojen ajat olivatkin rauhallisempia. Vaikka oli ne silloinkin arvaamattomia. Remmiin kuului kymmenkunta juoppoa, naisia ja miehiä, ja aina jollekin osui tili-, eläke- tai sosiaaliavustuspäivä eli rahaa. Heitä mulle, mä annan viikon kuluttua takaisin. Ja viinavelat hoidettiin, sillä niin varmistettiin seuraava pullo, ne oli solidaarisia toisilleen, ei perheelleen. Tai eihän niillä ollut perheitä tai ne oli hajonneet, nehän oli alkoholisteja. Jos kämppä jäi maksamatta, ei se mitään, kämppä sai mennä. Sitä paitsi aina jollakin oli kämppä ja sinne pesiydyttiin. Diileihin kuului että kämpän omistaja sai juoda siivellä. Naapurit valittivat tietenkin. Mutta ne oli juoppoja itsekin. Siksi ne niitä kämppiä menettikin ja vaihtoi keskenään ja päiten. Sitten erottiin ja vietiin sormukset kaniin. Myös Heikin sisko Jatta oli hampaaton luuranko, ilkeä ja julma. Se kilpailutti miehiä naisen aseilla, pillu oli sen pääoma. Se oli kuningatar, kun muita naisia ei ollut tuhannen kilometrin säteellä. Mun äiti oli siinä myös, mutta se ei ollut oikein kenenkään kanssa. Eikä se manipuloinut ihmisiä. Se oli ajopuu, ja ne käytti mun äitiä hyväksi. Jatan saaliit oli usein sitä nuorempia ja se ostatutti niillä viinoja ja koruja. Korut ja kultasormukset oli valuuttaa: niitähän saattoi pantata. Koko ajan mentiin suurieleisesti kihloihin, näytettiin kultasormuksia aamuyöstä. – Perkeleen tuhkamuna, ethän sä mihinkään kykene. Sitten erottiin ja vietiin sormukset kaniin. Kohta sama uuden äijän kanssa. Raimo Pesonen, Pentti Vuolukka, Arvo Kaartti – kaikki ne tuhoutui. Lopussa ne olivat Jatan nilkoissa pyöriviä ulisevia koiria, joita Jatta oikeesti potki. Pentti Vuolukka oli peräkammarin poika, hän sai äidiltään ison perinnön, nykyrahassa lähes puoli miljoonaa. Jatta meni hänen kanssa kihloihin, ja suhdetta kesti tasan niin kauan kunnes perintö oli juotu. Äidillä oli ollut tapana laulaa Pentille: ”Lapsoset pienoiset kotihaassa koivusta oksat taittaa. Niistäpä pienillä käsillänsä saunahan vihdat laittaa...” Ilkeyksissään Jatta 54 hoilotti värssyä ja sai miehen joka kerta lohduttomasti itkemään. Vuolukka oli herkkä, ujo, kiva ja kiltti mies, reppana. Kun suhde päättyi, hän makasi lihakimpaleena Jatan jaloissa. Pentti Vuolukka kuoli Uspenskin katedraalin kivirappusiin, kaatui ja halkaisi kallonsa. Yömajahemmo, vähän yli 40. Sitä itkettiin kännissä kymmenen minuuttia – itsesäälistä, kun loppui se rahoitus. Minuun ei koskaan käyty käsiksi, en tiedä miksi. Jatta oli läpeensä paha, omille lapsilleenkin, ne otettiin kaikki huostaan. Vanhin, Arja, sai jotenkin vedettyä itsensä kuiville: hänestä tuli raivoraitis. Keskimmäisellä tyttärellä Tuulalla miehiä vaihtui ja lapsia tuli, hän oli taitava käyttämään sosiaalitukia. Nuorin, Jaana, oli kymmenvuotias kun hän pääsi hyvään sijoituskotiin Savoon. Elämä oikeni. Mutta Jatta vänkäsi ja vänkäsi ja sai tytön viiden vuoden kuluttua takaisin, vaikka kännikalatkin ympärillä toppuuttelivat: – Sen on hyvä siellä. Sijoitusäiti saatteli Jaanan Helsingin rautatieasemalle, Jaana puhui savoa, se oli sydäntäsärkevää. Jaana kutsui mua isoveljekseen, hoidin häntä kun hän oli pieni ja Jatta ryyppäsi. Hän suositteli minulle peltisepän ammattikoulutusta. Seitsemännen luokan joulujuhliin menin kumisaappaissa ja opettaja Haikonen sanoi, että se ei käy. Hän sanoi myös että ennen kuin mä täytän 18, tuun olemaan linnassa. Mä en pystynyt keskittymään koulussa yhtään. Taululle kirjoitettiin jotain häkkyröitä ja koukeroita. Mulla ei ollut vihkoja ei kyniä ei kirjoja, jotain vaan epämääräistä kassissa. Mä istuin luokassa kuin zombi, tai vaihtoehtoisesti olin hirveän maaninen ja mut pistettiin käytävään seisomaan. Koulu oli sama Mäkelän koulu missä mä olin aloittanut. Välissä vaihdoin koulua seitsemän vuoden aikana neljä viisi kertaa. Yhtenä aamuyönä joulun alla heräsin sietämättömään kutinaan. Oonks mä kuolemassa? Kaulasta alas iho oli täynnä punaisia paukamia. Ranteet, pohkeet, reidet, vatsa, kyljet...Äiti ei tietenkään ollut kotona. Tajusin että mun täytyy lähteä lääkäriin. Vaatteet sattui päällä. Menin bussilla ja suoraan Ihotautisairaalaan Snellmaninkadulle, tiesin sairaalan kun olin asunut Maneesikadulla. Kasvoissa ei läikkiä ollut, kehtaisin mennä. Ne otti mut heti sisään. Naislääkäri pyysi riisuutumaan. Hävetti. – Jos haluat, sinut otetaan sisään, mutta voit myös ottaa lääkkeen kotiin. Sinulla on voimakas allerginen reaktio, nokkosrokko, urtikaria. En halunnut jäädä. Luin myöhemmin lääkärikirjasta, että urtikaria voi johtua stressistä. Elimistö on stressistä hälytystilassa ja sen täytyy päästä siitä jollakin tavalla eroon. Pidin itseäni ylivertaisena kaikkiin niihin verrattuna, joita olin elämässäni kohdannut. Kahdeksannen luokan skraappasin koulusta melkein kokonaan. Kerran kun olin ollut monta viikkoa poissa, ne lähetti oppilaan Alppikylään, se tuli puolelta päivin, mä olin just herännyt. – Ope lähetti, mikset sä tuu kouluun? – Mulla on selkä kipee. En mennyt edes hakemaan kansalaiskoulun päästötodistusta. Enkä sen vertaa pystynyt itse selvittämään, että olisin tiennyt, olinko päässyt pois koulusta vai jäänyt luokalle. Ainakaan syksyllä ei tultu enää patistamaan. Koulupainajaisia kesti kakskymmentä vuotta. Seppo Palo, äidin Kaija-siskon mies, tuli käymään Alppikylässä koulun loppumetreillä. Hän myi äidille taas uuden henkivakuutuksen. Hän myös otti kantaa tulevaisuuteeni: mitäs Pentti aikoo nyt kansalaiskoulun jälkeen? Hän suositteli minulle peltisepän ammattikoulutusta. Omalle keskinkertaiselle pojalleen hän suunnitteli akateemista uraa. En halunnut peltisepäksi! Koulu oli mennyt päin helvettiä mutta tunsin, että minulla on jokin erikoiskohtalo, tunsin itseni ylivertaiseksi kaikkiin niihin verrattuna joita olin elämässäni kohdannut. Peltisepäksi – minuahan kutsuttiin jo lapsena professori Koskiseksi! Pidin itseäni lähes nerona, vaikka se ei ilmennytkään millään lailla, paitsi jonain häikäilemättömyytenä. Kun kupari on kuorittu esiin, sitä ei voi enää tunnistaa. Olin alkanut kuunnella rock-radiota. Sain kinuttua äidiltä levysoittimenkin, kun Hymy-lehti tarjosi ostokuponkia, jossa kaupan päälle sai Jimi Hendrixin levyn Electric Ladyland. Kovassa pakkasessa haettiin paketti Puistolan postista. Asensin levysoittimen keittiön nurkkaan, se oli mun paikkani. Tein bensakanistereista rummut ja hakkasin niitä Jim Hendrixin kanssa. Ja sitten niitä bändejä alkoi tulla Helsinkiin, ne esiintyivät Kulttuuritalolla. Mutta liput oli kalliita. Lahdentien toisella puolella olevaa Jakomäkeä rakennettiin parhaillaan. Seikkailin työmailla, joita ei valvottu ja jonne työmiehet oli jättäneet kuparikierukoita. Kaverinani oli skotlanninpaimenkoira Viri, joka oli ostettu mulle kun me asuttiin Marjaniemessä. Mä asuin nyt käytännöllisesti katsoen yksin Alppikylässä. Äiti oli ollut töissä rakennuksilla Myllypurossa, jota myös silloin rakennettiin, ja rappusiivoojana Myyrmäessä. Jonkun hetken hän oli jopa rahastajana Puistola-Helsinki-bussissa, mutta se oli katastrofi. Muuten hän ryypiskeli miesten kanssa Maneesikadulla tai jossain uudessa juoppokämpässä Käpylässä, Pohjolankadulla. Enkä mä enää lähtenyt häntä etsimään Viimeisen kerran, kun mä etsin äitiä kotiin, mä löysin sen Maneesikadulta. Pakotin ulos ja lähdin puoliväkisin raahaamaan pitkin Kruununhaan siltaa. Ihmiset katsoi pitkään. Sain retuutettua mutsin Hakaniemeen ja siitä bussiin ja Alppikylään. Seuraavan päivän äiti oli kotona. Sitä seuraavana hän sanoi että pitää lähteä kaupunkiin hoitamaan joku juttu. Tuuthan takaisin illalla? Varmasti. Ihan varmasti? Varmasti. Mä uskoin. Ei hän tullut. Sen jälkeen mä en enää ikinä hakenut äitiä mistään. Sen jälkeen elämäni Alppikylässä oli oikeastaan aika mukavaa, sain olla rauhassa. Ainoa mikä painoi oli kouluhäpeä, mutta sen mä stumppasin. 58 Työmaat oli täynnä kuparia eikä niitä valvottu. Aloin varastaa ja myydä kuparia. Se oli helppoa. Kiristin kuparilangan kahden puun väliin, vedin puukolla viillon muovipäällysteeseen ja kuorin muovin irti. Kiersin kuparilangan kieppiin, panin olalleni ja kävelin kaksi kilometriä metsän halki Tattarisuolle, missä oli romukauppa. Osto- ja myyntiliike oli vanhassa junavaunussa ja sitä hoiteli epämääräinen äijä. Olin katsonut Helsingin Sanomista että kuparin maailmanmarkkinahinta oli 3,30 markkaa kilo. Kymmenestä kilosta sai nykyrahassa noin 30 euroa, eikä siihen tarvittu paljon: kupari on aika painavaa. Kahdella kilolla kuparia sai Koskenkorva-pullon. Kuparirahoilla maksoin konserttiliput Kulttuuritalolle. Led Zeppelin, Blind Faith, Jethro Tull, Frank Zappa... Kustansin myös kaverini Ari Teräksen liput, niin että sain kaverin. Ari oli hyvinsyötetty poika naapurista eivätkä hänen vanhempansa tienneet konserttimatkoistamme mitään. Ensimmäinen konsertti johon me mentiin oli Blind Faith, jossa soitti Eric Clapton. Se seisoi lavalla kuin suolapatsas. Mä olin kuunnellut radiosta Claptonin omaa bändiä Creamia, joka oli just hajonnut. Nyt lavalla oli samat tyypit joita mä olin rokkiradiosta kuullut! Me mentiin myös Led Zeppelinin konserttiin. Yleisö oli ihan hiljaa. Punaiset verhot. Yhtäkkiä ne alkoi verhojen takana soittaa Whole Lotta Love -biisiä, verhot alkoi avatua ja ne jätkät tulivat esiin... Se oli ihan heroiinia. Jimmy Page, soolokitaristi, soitti kaksikaulaista valkoista kitaraa jota se hakkasi viulun jousella. Kaiken tämän sain hankittua omin avuin joskin rikollisin keinoin. Tunsin, että ylitän koko kapitalistisen systeemin. 59 Kerran kävelin taas metsässä kuorittu kuparivyyhti olallani, kun kaksi vakavan näköistä miestä asteli vastaan. Näin heti, että he olivat siviilipukuisia poliiseja. Nyt kävi käry! Miehet katsoivat mua silmä kovana. – Oletko nähnyt hiekkakuopalla mitään epämääräistä toimintaa? he kysyivät. – En ole. He jatkoivat matkaansa. Tulin hiekkakuopalle. Kuopan pohjalla oli valtava puinen kiekko, josta paksu kuparikaapeli oli kelattu pois. Poliisit olivat ilmeisesti etsimässä näitä suuren luokan varkaita. He kyllä huomasivat kuoritun kuparikierukan olallani mutta eivät pidättäneet, olin pikkutekijä. Jatkoin puliveivaamistani. Menin niin pitkälle että aloin varastaa kuparia myös suoraan viereisestä romuliikkeestä. Olin ”omassa” romukauppavaunussa käydessäni nähnyt, että viereisen romuyrittäjän pihalla oli iso kuparikiekko seinään nojalla. Tarvitsisi vain kiivetä aidan yli hakemaan se. Satoi hiljalleen lunta, kello oli 2-3 yöllä, olin Virin kanssa liikkeellä. Kiipesin aidan yli, Viri ryömi ali, nappasin kuparikierukan ja olin juuri kävelemässä takaisin aidalle, kun kuulin kahden miehen keskustelevan aidan takana ja näin, että he pysäyttävät pyöränsä portin eteen: teollisuusvartijoita. He näkivät koiran. Mä olin Viristä 6-7 metriä taaksepäin. Mutta he katsoivat vain Viriä. Jos he olisivat nostaneet katseensa koirasta, he olisivat nähneet suoraan minut, 20-30 kilon kuparikierukka harteillani. Mutta he eivät huomanneet mitään. Ihme! Olin keskellä pihaa vastasataneen lumen valaisemana heitä vastapäätä, ja he näkivät vain koiran. Sitten he pyöräilivät pois. Pari päivää myöhemmin, kun olin kuorinut johdot, vein vyyhdin omaan romuliikkeeseeni. Kun kupari on kuorittu esiin, sitä ei voi enää tunnistaa. – Tuo vaan niin paljon kuparia kun sulla on, ei ole väliä mistä se on, romukauppias sanoi. Tietysti hän tiesi mistä se oli peräisin. Tätä kesti niin kauan kuin Jakomäkeä rakennettiin. Sehän on muuttoauto! Olin just noussut ylös. Vilkaisin ikkunasta ohimennen ulos. Kuorma-auto viiden metrin päässä piripintaan täynnä huonekaluja ja krääsää naruilla köytettynä. Onks tää unta? Sehän on muuttoauto! Vedin housut jalkaan, menin ulos, autosta astui Jatan entinen mies Veikko Jyrä. – Sun äitis on sopinut Vepsäläisen kanssa että vaihdetaan asuntoja. Tää Vepsäläinen perheineen muuttaa tänne ja te muutatte Pohjolankatu 33:een heidän asuntoonsa, sun äiti ja Vepsäläinen on sopineet kaiken. Kumpikaan naisista ei ollut kuorma-autossa. Kuljettaja puhalteli ilmaan. Kuin avaruusalus olisi laskeutunut pihaan keskellä kaunista päivää. Mulla alkoi veri jyllätä. Aloin mielettömän vastarinnan. Onnistuu vaan mun kuolleen ruumiini yli. Tää on mulle täysin uusi asia. – Sä et voi tälle mitään. – Tästä tulee täys kaaos, ei onnistu, mitään ei oo pakattu. – Ei se mitään, heitetään teiän rojut pihalle ja nää sisään. – Ei onnistu. Kuka nää kaikki siirtää? – Meinaaksä että me viedään nää takaisin? – Otetaan aikalisä. Siirretään muutama viikko. Vai rupeeksä pakkaamaan meidän kamoja? Ja viet autosta nää kamat sisään? Mä en sitä ainakaan tee. Ei onnistu. EI ONNISTU. – Niin, no... Jos me sit viedään nää takaisin ja Vepsäläiset saa itte purkaa kamat takaisin kämppäänsä. Katotaan sitten myöhemmin. Mä olin yltä päältä hiessä kun ne ajoi pois sen muuttokuorman kanssa. Mä olin 15-vuotias ja sain ne tekemään U-käännöksen. Mä yritin saada äitiä kiinni, ei onnistunut ja mähän olin lopettanut hänen etsimisensä. Meni monta päivää kunnes äiti ilmestyi, mykkänä ja katuvana. Mä olin raivotilassa. Jossain vaiheessa sain rouva Vepsäläisen puhelimeen. Se olikin toisenlainen luu. – Tää on sovittu, alkakaa vaan pakata, sä et poika voi kuule yhtään mitään. Asuntojen vaihdon peruminen ei tuu kysymykseenkään. Kävi ilmi, että Veikko Jyrä oli ollut juomassa Vepsäläisen kämpässä kun ne oli muuttamassa ja Jatta oli rekrytoinut hänet muuttomieheksi. Kun varsinainen muutto sitten tuli, näin sen Vepsäläisen ja hänen miehensä ja pari kakaraa. Suulas kova nainen. Mulle jäi vähän hämäräksi miksi ne halusi muuttaa. Molemmissa paikoissa oli ulkovessa ja puulämmitys mutta Pohjolankadun asunto oli parempi: kaksi huonetta ja kylmävesikraana. Mun äiti taas oli saanut päähänsä että Alppikylässä oli kaikki huonosti ja Pohjolankadulla kaikki hyvin.

9. LUKU POHJOLANKATU 33, KÄPYLÄ Leveälahkeiset sateenkaarihousut, mokkasaappaat ja kirjava paita. Yläkerrassa asui mun ikäinen lihava mielisairas poika ja sen äiti. Keltaisin sormin se veti röökiä rappusilla, jotka vei talon päädystä toiseen kerrokseen, ja mulkoili mua. Heti ekana iltana se tuli meidän ovelle: – Tuu ulos, mä vedän sua turpaan! Iltaisin sillä oli tapana hakata lattiaa. Ehkä sen takia Vepsäläiset halusi muuttaa Alppikylään. Me asuttiin Käpylässä neljä vuotta. Mulle siellä ei ollut mitään, ei kuparia, ei konsertteja, ei pientä metsää. Ei omaa rauhaa. Äiti oli pitkiä aikoja työttömänä ja silloin se ei tehnyt yhtään mitään, se vaan istui juopposeurassa, ryyppäsi hiljaa ja vajosi omaan maailmaansa, se oli vitun ärsyttävää. Kun äiti oli selvin päin ja mä huusin ja raivosin, ylähuuli alkoi vähän nykiä. Mutta kun se oli kännissä – kop kop – ei ketään kotona. Ei mullakaan ollut mitään tekemistä. Hengasin itsekin niiden juoppojen kanssa. Heikki Mannerin, Regiksen, Maire Spångan, Erkki Hiltusen. Heikin veli Pentti, joka oli ainoa hyvä ihminen Mannerien perheessä, asui Koskelassa kerrostalossa, hänellä oli viehättävä vaimo, pari lasta ja vakituinen työ Maan Autossa. Pentti Mannerilla oli tapana poiketa perjantai-iltaisin meidän kautta ja juo- 63 da Koskenkorva-pullo ennen kotiin menoa. Muutamassa vuodessa hänestäkin tuli retku. Välillä mä pyörin Kaisaniemen rannassa pultsarien kanssa, join vinettoa ja heittelin kiviä veteen. Olin jonkinlainen poppari. Tumma tukka harteille. Kuuntelin rokkia, mutta en missään nimessä Beatleseja: Beatlesit oli lässyjen musaa, rasvisten. Silloin oli popparit ja rasvikset ja piti valita Beatlesit tai Rolling Stonesit. Mä valitsin Rollarit koska se oli kapinallista ja kovaa. Mä yritin pukeutua niin kuin Jimi Hendrix tai Eric Clapton. Leveälahkeiset sateenkaariraitahousut, niiden päällä mokkasaappaat jotka oli alun perin naisten saappaat, kirjava paita. Ehkä olin omalla tavallani hätkähdyttävän näköinen kaveri, laiha ja aika pitkä, tukka aaltoileva ja melkein musta. Kerran pyrin asemaravintolaan. – Ei tänne naisia päästetä, portsari sanoi. En usko että hän piti mua hinttinä. Olin kaunis nuori mies ja se ärsytti. Tytöt saattoivat tykätä minusta – mutta kun avasin suuni, kaikki meni pieleen. Puhuin ennen kuin ajattelin, olin idiootti. Ja sä olit se kesä. Sitten mä tutustuin Tuulikkiin Kolmen sepän patsaalla. Mä hengasin siellä aina yhden Hanskin kanssa, me istuttiin tuntikausia patsaan juurella ja tapettiin aikaa. Mulla oli porukan pisin tukka, ja varmaan siksi multa tultiin silloin tällöin kysymään, olisko mulla myydä hashista. – Joo, odota tässä, tuun kohta takaisin. Uuden ja Vanhan 64 ylioppilastalon välissä oli isoja puita, kävin vuolemassa rungosta mustaa kaarnaa tai hain ravintolasta oreganoa ja laitoin pieniin pusseihin. – Tässä. Ne oli kilttejä nuoria lähiöistä. Tuulikki tuli siihen luokkakaverinsa Eevan kanssa, he olivat Kaivokselasta, juteltiin. Tuulikki pyysi mua ja Hanskia tulemaan heidän koulun päättäjäisiin ja bileisiin viikon kuluttua. Mä menin ja siitä se alkoi. Mä rakastuin, me rakastuttiin, se oli mun ensirakkaus ja se kesti viisi vuotta. Tuulikki oli 16-vuotias, mä olin pari vuotta vanhempi. Hän oli niinkun hienompi tyttö, oikein oppikoululainen, mähän olin lopettanut koulun kesken jo nelisen vuotta sitten. Pienikokoinen, vilkas, rauhaton, kasvot kuin madonnalla tai valokuvamallilla. Kolmen sepän patsaalta me siirryttiin Tähtitorninmäelle. Oli kiva istua nurmikolla, juoda viiniä ja katsella laivoja ja ihmisiä. Sai olla rauhassa. Siellä oltiin yksi kesä melkein joka viikonloppu. Tuulikki kirjoitti mulle kortin että se oli hänen elämänsä ihanin kesä. ”Ja sä olit se kesä.” Mä hämmästelin. Kuka minä? Tuulikki muutti äitinsä kanssa Puu-Vallilaan. Äiti ei pitänyt musta eikä mun äiti tykännyt Tuulikista. Kerran kun mun äiti haukkui Tuulikkia huoraksi, mä raivostuin ja huitaisin äitiä. Viiden vuoden ajasta Tuulikki oli vuoden au pairina Lontoossa ja se erotti meitä. Meillä oli muutama puhelu, ne oli kauheita. Tuulikki eli uutta elämää. Mä olin kuin hautakammiossa. Palattuaan Tuulikki meni töihin ja muutti omaan asuntoon. Mä en muuttanut sinne. Tapaamiset harveni ja harveni. Viimeisinä kertoina Tuulikki sanoi: – Sä oot aina niin vakava ja Raamattu takataskussa. Mulla oli pieni englanninkielinen Raamattu josta mä opiskelin englantia. Hän oli ensimmäinen ihminen joka sanoi: Pentti. Antoi voimaa kun ajattelin pitkää viineriä ja kokista. Välillä asuin puolitoista vuotta yksin kun äiti oli merillä. Hän sai pestin Henry Nielsenin varustamon Sirocco-rahtilaivaan. Sitä myytiin erilaisia kuljetuksia varten Venezuelaan, Kanadaan, Portugaliin. Välillä laiva kävi Suomessa. Pisin aika, jonka äiti ole kerralla poissa, oli kahdeksan kuukautta. Äiti lähetti mulle rahaa pankkiin, nostin tililtä ja maksoin jollain lappusella vuokrat ja sähkölaskut. Kävin syömässä työmaaruokalassa Pohjolankadun päässä, nakit tai lihapyörykät perunamuhennoksella oli mun suosikit. Ruokalassa ja joka paikassa olin päiväsaikaan ainoa nuori. Muut oli koulussa tai töissä. Nousin sängystä joskus iltapäivällä kun en enää pystynyt nukkumaan. Antoi voimaa kun ajattelin pitkää viineriä ja kokista. Limingantiellä Toukolassa oli kivijalkamaitokauppa, joka myi pitkiä viinereitä joissa oli jotain keltaista päällä, fillaroin sinne joka päivä, se oli mun aamiainen. Mulla oli aina verhot edessä enkä pitänyt valoja illallakaan. Ei saanut näkyä että joku on sisällä. Jos on joku, kärsii, parempi jos ei ole. Joskus ajattelin että olis kiva jos olis jo eläkkeellä. Hassu ajatus. 66 Kun äiti palasi meriltä, se pukkasi mua kovalla ruskealla kapsäkillä jalkaan, se oli hänen tervehdyksensä. Äiti ei koskaan halannut mua enkä mä häntä. Pian se taas katosi. Hän oli erilainen kuin normijuopot. Tiesin että naapurissa asuu joku taiteilija. Tutustuttiin, kun hänen vaimonsa Kerttu kävi meillä röökillä – Seppo Lampiranta löntysti pian perässä ja komensi Kertun takaisin kotiin ruokaa laittamaan ja hänen asioitaan juoksemaan. – Just oot saanut kullia ja täällä sä vaan valitat. Tuntui pahalta. Kerttu oli 25-vuotias viehättävä nainen Pellosta, hänellä oli opinnot pitkällä mutta Lampiranta teki hänestä parissa vuodessa raunion. Kertun kädet vapisivat ja iho oli stressistä läikikäs. Mutta Lampiranta mursi mun vastarinnan. Hän oli mua seitsemän vuotta vanhempi, iso, komea, parrakas mies, Martti Talvelan näköinen. Itsetunto eduskuntatalon kokoinen; hän piti itseään nerona. Ainoa lapsi, hullun äidin hullu poika. Äiti saattoi keskellä yötä tulla kun Seppo soitti ja valitti peräpukamia. Rahaa hän huijasi äidiltään jatkuvasti. Hän manipuloi kaikki ihmiset sekaisin. Hän yritti manipuloida myös mua, mutta mut oli rokotettu sellaisia ihmisiä vastaan. En antanut hänelle rahaa. Mutta ihailin: hän oli erilainen kuin normijuopot. Lampiranta väitti käyneensä Taideakatemiaa, Göran Augustson oli ollut hänen opettajansa. Omasta mielestään hän ei kyllä tarvinnut opetusta. Vei aikansa huomata että hän oli pilannut myös taiteensa. Loppujen lopuksi Kert- 67 tu maalasi ne työt. – Laita tonne punaista, tonne vähän sinistä. Alareunaan hän signeerasi isolla S. Lampiranta. Sitten hän lopetti maalaamisen ja ryhtyi tekemään serigrafiaa. Yhdellä ideallahan saattoi ottaa 200 vedosta, ja niitä Kerttu myi. Ja pian myös minä. Me kaikki myytiin Sepon töitä. Hän antoi siitä pienen provikan – hän oli tosi pihi – , mutta mulle se oli ajankulua, viihdettä. Olin ylpeä että mulla oli tällainen kaveri: stetson, samettitakki ja liivit, kuin isokokoinen Eino Leino. Lampirannan pääteoksena oli taiteilijana esiintyminen. Hän oli huijari mutta en välittänyt siitä. Me oltiin vapaita ja meillä oli pirun hauskaa. Onks toi oikee ase? portsari kysyi. Kerttu oli yhteen aikaan töissä poliisilaitoksella ja käsitteli aseenkantolupia. Seppo pyysi häntä järjestämään itselleen aseenkantoluvan. Hän halusi ostaa pitkäpiippuisen Coltin ja nahkavyön kuin lännenleffoissa. Stetson hänellä jo oli. Aseenkantolupa tuli. Kerttu oli joskus myös myynyt Sepon grafiikanlehtiä aseliikkeeseen Kruununhaassa ja sai sieltä alennusta. Colt ostettiin nyt Kruununhaasta alennushintaan ja siihen tuhansia panoksia, Seppo selitti harjoittavansa tarkkuusammuntaa. Yhtenä iltana, kun oli myyty hyvin ja oli rahaa, lähdettiin kaupungille ja Seppo otti Coltin mukaansa. Hänellähän oli aseenkantolupa ja hän sanoi tietävänsä, että asetta saa kantaa jos se on kotelossa ja ei-näkyvissä. 68 Mentiin Liisankadun Kolmeen Kruunuun. – Onks toi oikee ase? portsari kysyi kun Seppo availi asevyötään sanoen: – Pistäks ton narikkaan. – En varmaan laita, te lähdette ulos tai soitan poliisin! – Mitä sä hermoilet, en mä vie Colttia saliin. – Tää ei jää tähän, Seppo sanoi ulkona kun meidät oli heitetty ulos. – Nyt lähdetään Intercontinentaliin. – Mä en lähde! Kerttu on jo ihan hermona kun sä aina ravaat siellä. – Ei kun tuut mukaan vaan ja mennään nightclubiin. Sepolla piti aina olla fani mukana. Siihen aikaan ahkera Kerttu työskenteli Hotelli Intercontinentalin saunan receptionissa ja Seppo oli ottanut hotellin vakiopaikakseen. Kertun piti päästää hänet joka kerta ilmaiseksi ja antaa drinkkejä ohi laskutuksen. Ja niin lähdettiin, Seppo mustassa stetsonissa ja revolveri vyöllä suoraan Intercontinentalin baaritiskille. Mä menin sivupöytään. Vartin kuluttua sisään astui kaksi siviilipukuista poliisia. Baarimikko oli nähnyt aseen. – Pitääkö paikkansa että teillä on ase? he kysyivät. – Kyllä, mutta on myös lupa. Poliisit ottivat aseen ja koplasivat taskuja jotka oli täynnä ammuksia. – Meinaatko aloittaa sodan? – Ne jäi taskuun kun mä ammuin mun kissan, Lampiranta vastasi. Ja se oli totta. Hän oli jättänyt edellisenä yönä maalauksen kuivumaan lattialle ja kissa oli paskantanut sen päälle. Seppo ampui aamulla kissan ja luoti tunkeutui kissan pään läpi puulattiasta alakertaan, jossa asui karjalaismies, joka soitti hanuria. Poliisi oli kutsuttu paikalle jo silloin, tämän saman päivän aamuna, mutta he eivät olleet ottaneet Lampirannalta asetta. Nyt lähti ase ja aseenkantolupa. 69 Kerttu sai Intercontinentalista potkut kun Seppo jatkuvasti juoksi uima-altaalla ja joi drinkkejä ohi kirjanpidon. Kerttu ei pystynyt kieltämään häneltä mitään. Mutta Seppo ei suvainnut että Kerttu olisi työtön, jonkunhan piti maksaa laskut. Grafiikkaa Kerttu ei jaksanut enää myydä ovelta ovelle, hän oli ihan loppu. Jotain muuta oli keksittävä. Hätäpäissään Kerttu löysi ilmoituksen jossa etsittiin purseria hollantilaiselle varustamolle, joka teki risteilyjä Liberian rannikolle, Länsi-Afrikkaan. Risteily kestäisi pari kuukautta, miehistö lennätettäisiin paikalle. Kerttu oli kielitaitoinen. Hän tuli meille kysymään ottaisiko työpaikan. Kädet tärisivät, rokot kasvoissa punoittivat. – Tietenkin otat, pääset Seposta, me sanottiin. Kerttu otti jobin. Seppo tajusi, että nyt hänelle voi käydä köpelösti. Hän hommasi itselleen afrikkalaiset vaatteet, pummasi rahaa ja lensi risteilylle Afrikkaan hakemaan Kerttua takaisin. Se oli sokki Kertulle. Taas alkaisi se hyväksikäyttö. Mutta Kerttu oli merillä ehtinyt tulla järkiinsä kun häntä ei enää jatkuvasti manipuloitu. Hän kieltäytyi lähtemästä. Seppo oli väkivaltainen ja hänet poistettiin laivasta, hänen Afrikan risteilynsä päättyi siihen. Laivalla Kerttu tutustui hollantilaiseen mieheen, meni naimisiin ja muutti Hollantiin. Myöhemmin Seppo näytti valokuvia Kertusta. Tämä oli kuin eri nainen, iho hohti, vaatteet olivat tyylikkäät, silmistä loisti rakastetun naisen katse. 70 Olin lukenut Hemingwayn romaanin Kuolema iltapäivällä ja se oli tehnyt minuun jostain syystä syvän vaikutuksen. Oltiin myyty hyvin ja mentiin hotelliravintola Käpylään syömään ja ryyppäämään. Rupesin esittämään omaa tulkintaani romaanista, olin lähes haltioituneessa tilassa, puhuin kovaa. – Te häiritsette muita, teidän täytyy poistua, tuli hovimestari sanomaan. – Ei ei, ei ollenkaan häiritse, päinvastoin, tämä on hyvin mielenkiintoista. Saisimmeko siirtyä samaan pöytään jatkamaan keskustelua romaanista? kysyi keski-ikäinen mies viereisestä pöydästä. Hovimestari pyörsi päätöksensä ja antoi heidän siirtyä meidän pöytäämme. Kuulijakuntani oli nyt laajentunut ja jatkoin luennoimistani. Jälkeenpäin ihmettelin: mistä tämä tuli? Minulla on kyky saada ihmisiä valtaani. Kun vein työni valvojalle, näin mitä muut olivat tehneet. Kun Tuulikki vuonna 1971 huvikseen pyrki Ateneumin iltakoulun taidelinjalle, sain päähäni itsekin pyrkiä sinne, vitsinä. Pääsykokeissa oli kaksi tehtävää: 1. Yksinäisyys 2. Ihminen ja hänen kotieläimensä. Olin lukenut liittoutuneiden Berliinissä ylläpitämästä vankilasta, jossa oli enää yksi vanki, natsijohtaja Rudolf Hess. Tein piirroksen jossa Rudolf Hess kyyhöttää sellin 71 nurkassa ja Neuvostoliiton lipusta irtoaa vasara ja iskee Hessiä päähän. Se oli ensimmäinen tehtävä. Olin myös lukenut, että Egyptissä Niilin varren asukkaista 70-80 prosenttia kärsii loismadon aiheuttamasta bilhartsiasta. Muovailin savesta egyptiläisen miehen joka istuu, vatsa auki, ja bilhartsiamadot pursuavat vatsasta. Se oli toinen tehtävä. Olin ylpeä, pidin töitäni onnistuneina. Kun vein työni valvojalle, näin mitä muut olivat tehneet. Vanha mies puiston penkillä koiran kanssa tai kissa sylissä... Vähän hämmennyin. Enkä ollut tullut ajatelleeksi, että siihen aikaan kaikki taideopettajat olivat taistolaisia. Viikon kuluttua saatiin tulokset. Pisteet olivat yhdestä viiteen, yhden pisteen sai jos jätti työn. Sain 2 pistettä, koska jätin kaksi työtä. Kun hain kuvani takaisin, niihin oli punakynällä kirjoitettu: Suositellaan psykiatrista hoitoa. En loukkaantunut koska tiesin olevani ainutlaatuinen. Samalla tajusin, ettei se tule olemaan minulle eduksi. Osasin myös olla täysin täsämällinen ja asiallinen. Biologinen isäni Unto Koskinen oli varakas mies. Hän oli mennyt uusiin naimisiin erottuaan äidistäni, vaimon nimi oli Veera ja hän toimi sihteerinä Koskisen ikkunafirmassa. Firma tuotti hyvin ja kulut olivat olemattomat. Asiakkaalle yksi näyteikkuna maksoi kympin, mikä oli vähän, mutta ei siihen mennytkään melalla kuin muutama minuutti, ja vieressä oli heti seuraava ikkuna, ja seuraava. Koskinen tienasi kympin ikkunoilla helvetin hyvin. Tietysti hän myös kiersi veroja. Aluksi hän pesi ikkunoita itse, sitten pestasi työntekijöitä. Aina kun rakennettiin uusi ostoskeskus, Koskinen iski sinne: Louhelaan, Kaivokselaan, Matinkylään, Pihlajamäkeen. Keskustan ikkunat siihen päälle. Hän johti firmaa ”puhelinvartion” kautta: vastaamattomat puhelut välitettiin puhelinlaitokselle, hän soitti vartioon tunnin parin välein, kysyi mitä puheluja oli tullut ja soitti takaisin. Hän osteli myös baareja ja pyöritti niitä. Joskus Unto Koskinen ajoi taksilla humalassa meille päivittelemään miten hirveää meidän elämä oli. Lopuksi hän heitti muutaman satasen. Se oli kai yritystä kaveerata. Hänellä ei ollut kavereita. Kerran ajettiin hänen hienolla urheiluautollaan Dodge Challengerilla Haminaan, siellä oli joku opettajapariskunta. – Tiedättekste mitä tää Pentti on saanut kärsiä. Se on ihan hyvä poika, ihme että se on vielä elossa, isä sanoi. Opettajat katsoivat meitä kummissaan. Veeralla ja hänellä ei ollut avioehtoa. Kun Veera sitten jätti hänet, lakimies määräsi puolet huomattavaksi kasvaneesta omaisuudesta Veeralle ja heidän Aulikki-tyttärelleen. Tähän U. Koskinen ei suostunut. Olin tavannut Veeraa hakiessani 130 markan elatusmaksua isältä – odotellut vaivautuneena heidän vihreällä plyyssisohvallaan – ja minulla oli Veeran kanssa neutraalit välit. Siksi Koskinen pyysi minua auttamaan avioeroneuvotteluissa. Hän korvaisi sen minulle. Suostuin. Veera asui jo silloin yhdessä heidän asunnoistaan Pohjois-Haagassa. He olivat ostaneet ikkunanpesufirman 73 rahoilla pari huoneistoa ja yhden omakotitalon. Veera oli tehnyt firmalle kirjanpitotöitä ja vei laskut aina itse autolla paikan päälle, U.Koskinen käski parkkeeraamaan etäämmälle etteivät asiakkaat näe kallista autoa. Kysyin Veeralta eikö oma asunto Pohjois-Haagassa ollut kuitenkin jo aika hyvä korvaus. Kannattiko enemmän toivossa lähteä käräjöimään U. Koskista vastaan? Tämä ei kuitenkaan muuhun suostuisi Veera halusi miehestä vaan eroon ja suostui. Kerroin sovintotuloksen U. Koskiselle. – Hyvin hoidit, hän sanoi eroneuvottelijalleen. Olin 16-vuotias, ja vaikka kuljin itse sumussa, osasin myös olla täysin täsmällinen ja asiallinen. Myöhemmin soitin hänelle: – Lupasit korvausta? – Eiköhän ole parempi, että jokainen elää omaa elämäänsä. Ja olisi parempi, ettet soittelisi tänne, Brita ei tykkää, hän sanoi ja sulki puhelimen. Brita Ränssi oli hänen uusi heilansa. Hekin menivät naimisiin. Mutta Britapa pani avioliiton ehdoksi, isänsä käskystä, ettei tehdä avioehtoa, hänellä oli perintösaari Porkkalan edustalla. Liittoa kesti pari vuotta. Sitten oli taas avioerokriisi. Jälleen U. Koskinen soitti, nyt 22-vuotiaalle pojalleen. – Tuutko jelppaamaan? Saat palkaksi käsirahan yksiöön. Olin tavannut Britan ja tulin juttuun hänenkin kanssaan. – Selvä, hoidan asian. Kun olin saanut sovittua avioeroehdot, Unto Koskinen ojensi minulle pari sataa ja sanoi: – Eiköhän nyt lähdetä kumpikin omille teillemme. Mietin hetken. Soitin takaisin: – Jos sä et anna sitä korvausta josta sovittiin, mä poltan sut veroista. Koskinen paiskasi puhelimen kiinni. Kohta se soi uudestaan. – Ala katsoa itsellesi yksiötä. Löysin lehdestä ilmoituksen Kirstinkadulla pitkään myynnissä olleesta huoneesta. Myyjän nimi oli Neronen, soitin hänelle. Hän sanoi että asunto on vaatimaton. Menin katsomaan ja tykästyin heti. Koin että Kirstinkatu oli joku olento, sillä oli sielu ja se odotti minua kuin pieni kukka tien laidassa. Sovittiin treffit Nerosen ja Unto Koskisen kanssa. Olin niin hermostunut että käteni tärisivät niin että Neronenkin sen huomasi, mun oli vaikea kirjoittaa nimeäni sopimukseen. Pelkäsin mistä se yllätys nyt tulee. Mutta Unto Koskinen iski 26 000 markkaa eli nykyrahassa suunnilleen 26 000 euroa pöytään. Se riitti käsirahaksi. Sain avaimet. Itse maksaisin ajan myötä toiset 26 000 markkaa. Ostin kirpputorilta patjan Kirstinkadun lattialle. Nyt mua ei enää heiteltäisi.

10. LUKU KIRSTINKATU 4, KALLIO Maailmassa on rakoja jos hoksaa, mullekin voi löytyä joku paikka. Kirstinkatu oli ensimmäinen paikka jossa sain olla rauhassa. Asunto oli pohjakerroksessa, ainoana, seinät oli paksut eikä kukaan tullut mun korvanjuureen kännissä huutamaan ja oksentamaan. Makasin patjalla ja hain lehtiä sisäpihan roskiksesta, joka oli mun ikkunan edessä. Istuttiin kerran Ravintola Duunarissa Sturenkadulla, minä, Lampiranta ja Veikkolan parantolan työklinikalla yövuorossa työskentelevä erikoissairaanhoitaja Raija Hasan. Raija oli lääkeaddikti eikä lääketokkuraa yövuorossa huomattu. Raija kertoi että parantolan työklinikalla oli vapautunut iltapäiväohjaajan paikka, ja Raijan mielestä se voisi sopia minulle. Voisin kehitellä jotain taideterapiaa, klinikalla on illat pitkät. Tartuin tähän. Soitin Työklinikan johtajalle, menin bussilla paikalle ja valehtelin, että opiskelen Taideteollisessa korkeakoulussa. Ei ole kiva valehdella, mutta jos olisin kertonut ettei minulla ole kansakoulun päästötodistustakaan, tokkopa olisin paikkaa saanut. Papereita ei kysytty. Sain aloittaa seuraavalla viikolla ja sain vapaat kädet. Esikuvanani oli taiteilija Rafael Wardi, joka toimi Suomen kai ainoana taideterapeuttina Nikkilässä. Nyt meitä on sitten kaksi, elvistelin. Skitsofrenia on suurta runollista sinfoniaa... Veikkolan työklinikan asiakkaiden, kuten heitä piti kutsua, kanssa piirsimme, maalasimme, muovailimme ja puhuimme kaikesta. Improvisoin tunteja, toimin jotenkin hyvin varmasti, kaikki oli minulle helppoa. Analysoin heidän teoksiaan ja kysyin, mitä he itse niissä näkivät. Edelleen toimisin samoin. Tuntini olivat parina iltana viikossa kello 17-20. Minulle oli varattu työklinikalta huone, johon jäin usein yöksi. Kaikki sujui hyvin. Tunsin Robinin, ranskalaisen sellistin, joka oli tullut Arto Noraksen oppilaaksi Suomeen ja hommasin hänet pitämään Veikkolassa konsertin. Hän soitti Bachia. Sali oli täpötäynnä, kaikki asiakkaat ja koko henkilökunta paikalla, hiirenhiljaa. Sellokonsertti oli bravuurini. Kuukaudet kuluivat, aloin ahdistua. Työklinikka oli ankea kaksikerroksinen laatikko pellon laidassa. Ankeuden huippu oli asuntola, jonka pahviseinien läpi kuului kaikki. Asiakkaista monet olivat ikäisiäni, klinikalla heitä seurattiin sen selvittämiseksi aletaanko heitä kuntouttaa vai kirjoitetaanko eläkepaperit. Minulle alkoi valjeta, että olin itse ihan pihalla. Omassa elämässäni ei ollut päätä eikä häntää. Suhde Tuulikin kanssa oli loppusuoralla. Aina kun en ollut työklinikalla, olin yksin Kirstinkadun yksiössäni. Ulospäin näytti, että olen Taideteollisesta korkeakoulusta pian valmistuva kuvaamataidon opettaja tai taiteilija työharjoittelussa, mutta se oli pelkkä kulissi. Ymmärsin, etten voi enää kauan jatkaa huijausta. Olin tottunut jäämään tuntien jälkeen Veikkolaan yöksi, mutta ahdistus kasvoi välillä niin perkeleellisesti, että lähdin kävelemään moottoritien laitaa Helsinkiin, kun viimeinen bussi oli jo mennyt. Klinikalla oli asiakkaana silloinen D-tuotannon työntekijä. – Sä vaikutat fiksulta nuorelta mieheltä. Mitä helvettiä sä täällä teet? hän kysyi minulta. Sanat jysähtivät kuin ennustus. Koin ne sairaan ihmisen selvänäköisyydeksi. Pian sen jälkeen hän teki itsemurhan. Aloin samaistua asiakkaisiin. Huomasin että vain hiuksenhieno raja erotti minut heistä, vai erottiko mikään, muu kuin valhe. Yksi asiakkaista käveli Veikkolanjärveen. Kerran Raija Hasan tuli pyytämään apua kun joku oli hirttänyt itsensä kattoon. Mielenterveysseuran pikkujoulut pidettiin hienossa jugendtalossa Kasarmintorin tienoilla. Minäkin olin siellä. Juhlissa juttelin tulevan psykiatrian professori Kari Pylkkäsen ja Veikkolan ylilääkäri Veikko Anttolan kanssa. Pidin Anttolaa junttina, jolla ei ole mitään suhdetta asiakkaisiin, Pylkkänen oli minusta fiksu kaveri, ja itseäni pidin täysin tasavertaisena heidän kanssaan. Olin lukenut Freudia, Frida von Reichmannia, Carlo Benedettiä ja muita psykiatrisia kirjoja ja luennoin heille omia tulkintojani niistä. Olin hullun lailla vapaa. – Haluammeko tehdä heistä valkeaksi kalkittuja hautoja... Sktisofrenia on suurta runollista sinfoniaa... Lempitarinani liittyi James Joyceen ja C. G. Jungiin. Joyce vei 78 16-vuotiaan tyttärensä Jungin vastaanotolle ja kysyi tältä: ”Tyttäreni puhuu samoin kuin minä kirjoitan, mutta miksi hän on sairas?” Jung vastasi: ”Tyttärenne vajoaa, mutta te sukellatte.” Tällaisia tiivistyksiä tarjoilin psykiatreille. Klinikan asuntolassa yhden kaverin nimi oli Laredo, hän käytti buutseja ja ihaili jenkkejä. Piposen nimi oli Piponen koska hänellä oli aina pipo päässä ja järki pitkin selkärankaa. Oli myös kotkalainen kangaskauppias Anja Kasari ja Riitta, joka asui lähellä Heinäveden luostaria. He tykkäsivät minusta. Eräänä iltana kun tunnit oli ohi ja kaikilla oli tylsä fiilis, kekkasin, että Nummelassa on ravintola. Tilattiin taksi, ajettiin pubiin ja oli hauskaa. Aamulla lähdin Helsinkiin. Iltapäivällä soi puhelin. Klinikan johtajalla olisi vähän keskusteltavaa. Keskustelu seuraavana päivänä Veikkolassa oli lyhyt. On säännöt. Henkilökunta ja asiakkaat eivät saa olla vapaaaikana tekemisissä keskenään, etenkään alkoholin merkeissä. – Rike on niin vakava että sinut irtisanotaan heti. Yllätyin mutta ymmärsin. En ollut mieltänyt itseäni henkilökunnaksi vaan ulkopuoliseksi. Voi olla, että minut muutenkin koettiin liian erilaiseksi. Eihän minulla ollut mitään käsitystä työpaikoista. Työpaikalla puhutaan lasten hampaista, viikonlopusta, hankinnoista. Hymyillään, mutta puukotetaan selkään. Siellä missä olin kasvanut ei hymyilty, ja puukotettiin silmään. Aloin nähdä elämääni uudessa valossa. Olin ollut omassa maailmassani, en tuntenut ketään normaalia. Tajusin että äitini on sairas. Hän ei koskaan sanonut ”minä”. Eikä hän koskaan sanonut minusta mitään. Ainoa selkeä reaktio johonkin tekooni oli kun hän haukkui Tuulikin huoraksi. Kävelin häntä koipien välissä bussipysäkille. Se siitä. Olin ollut klinikalla keväästä loppusyksyyn 1975. Tehän ette ole hullu. Armeijaan meno alkoi painaa. Olin täyttänyt 23 vuotta marraskuussa ja helmikuun 2. päivä minun oli määrä astua palvelukseen Santahaminan rannikkotykistöön. Työklinikan ja armeijan välisenä aikana identiteettini horjui päivä päivältä enemmän. Olin pitänyt sormea padon reiässä, nyt sormi oli irronnut siitä ja vettä tihkui joka suunnasta. Kadulla näin elektronisen selvästi että koko maailmani luhistuu. Kuin aurinko valaisisi jok´ikisen pölyhiukkasen, asfaltin raon ja roskan sähköisen selvästi. Vajosin pois konkreettisesta todellisuudesta, se kuului kuin lasin takaa, kolina. Mitä tapahtuu? Hermoromahdus. Vajosin ylikirkkaassa valossa kykenemättömänä tekemään mitään. Yhtenä yönä soitin palvelevaan puhelimeen, olin kuullut sellaisesta niissä Mielenterveysseuran hienoissa pikkujouluissa. Ehkä siksi olin paasannut siellä niin profetaalisella kiihkolla, että olin itse vajoamassa. En sukeltamassa kuten Joyce. – Joycen 16-vuotias tytär ei tullut koskaan pintaan, 72-vuotiaana hän kuoli New Yorkin valtion mielisairaalassa. Palvelevassa puhelimessa ehdotettiin että menisin Esko Kärnä -nimiselle psykiatrille ennen armeijaa. Sain ajan. Kerroin psykiatrille itsestäni ja sanoin että pelkään tulevani hulluksi. Psykiatri oli hiljaa. Sitten hän sanoi: – Te- 80 hän ette ole hullu, mutta minä nyt suosittelisin että otatte taksin ja ajatte suoraan Hesperian poliklinikalle. Putosin metrin alaspäin. Ei edes raitiovaunua voinut odottaa. Kävelin ristiriitaisin tuntein kohti Hesperiaa. Pääsin lääkärille. Hyvin latteata. Lääkäri kirjoitti jotain pillereitä, joita en ottanut. Sinnittelin Kärnän lausahduksella: ”Tehän ette ole hullu.” Hän oli sanonut sen rauhallisesti ja vakuuttavasti. Ei nihiloinut kokemustani mutta kiisti pahimman. Helmikuun alussa 1976 pää aivan sekaisin nousin Santahaminan bussiin. Ääniä, ihmisiä, käskyjä. Kului pari viikkoa. Muutama palveluksen aloittanut jo katosi. Eräänä aamuna olin tuupertua hankeen. Seuraavana aamuna ilmoittauduin polille menijäksi. Onneksi oli kohta ”henkilökohtaiset syyt”, mistä kyllä aina vinoiltiin. Kerroin varusmieslääkärille tuntemukseni. Hän kuunteli ja sanoi: – Kello 11 lähtee ambulanssikuljetus Tilkkaan. Yleensä armeijassa kaikki etenee hitaasti ja lopuksi kirjoitetaan pillereitä. Tilkan sairaalassa armeijan vaatteet pois, peseytymään kellarikerrokseen, ammeeseen. Ammeessa isossa betonikellarissa, katson kättäni. Kenen käsi tämä on? En tiedä kenen käsi tämä on. Vieras käsi. Pyjama päälle ja suljetulle osastolle. Sitten tapaaminen psykiatrin kanssa. Heti kun näin hänen naamansa, tiesin: ääliö. Se varmistui kun hän selattuaan papereitani sanoi leppoisan alentuvasti: – Eiköhän yritetä tehdä sinusta työkuntoinen. 81 Päivät kuluivat suljetulla osastolla. En syönyt ainuttakaan psykiatrin määräämistä pillereistä. Ainoa hyvä asia oli se, että siellä oli muitakin huonossa kunnossa olevia nuoria miehiä, en ollut yksin. Tapasin kivan kaverin jonka kanssa katseltiin päivät pitkät yhdessä raitiovaunuja jotka ajoi Mannerheimintiellä. Kaveri oli hyvin uskonnollinen, luki Raamattua ja virsikirjaa. Minusta hän ei vaikuttanut lainkaan sairaalta. Mitä hän täällä tekee? Minä kärsin, minun elämässäni ei muuta ollut kuin kärsimystä. Jos voisi vielä joskus vapaana kärsimyksestä istua kympin ratikassa. Yhtenä yönä, kun en saanut unta, juttelin erikoissairaanhoitajanaisen kanssa, kerroin itsestäni ylimalkaisesti. Hän innostui: – Eihän sulla ole mitään hätää, kun saat tyttöystävän, oireet katoaa! Itse tajusin jollain lailla, että tästä tulee elämän mittainen saaga. Ei ole paluuta normaaliin, koska sitä ei ole koskaan ollutkaan. Työklinikalla oli ollut ikäiseni sktisofreeninen poika, jolle lääkäri oli sanonut, että oireet helpottaa kolmessakympissä. Lohduttauduin tällä. Olin 23. Siihen on kymmenkunta vuotta. Samalla jossain syövereissä välähteli. Mulle on isketty kakku joka päättyy vasta haudassa. Yhtenä päivänä istuttiin taas käytävän päässä isojen ikkunoiden ääressä ja katseltiin ohikiitäviä autoja ja ratikoita Mannerheimintiellä. Nousin ylös, kaveri jäi siihen istumaan. Hän oli ollut taas hyvin järkevä ja rauhallinen. Lähdin, mutta satuin vilkaisemaan taakseni ja näin, että kaverin selkä oli liti- 82 märkä. Se oli sokki! Kaverilla, jota pidin asiallisuuden ja normaaliuden huippuna, oli selkä tuskan hiessä! Häpesin itseäni. Ei mun selkä ollut tuskan hiestä märkä. Sun tuskas on pientä verrattuna hänen kärsimykseensä. En tiennyt hänen ahdistuksestaan mitään. Sen jälkeen en enää nähnyt häntä. Päivät kuluivat, tapasin psykiatrin uudestaan. – Sinähän olet jo paremmassa kunnossa. Näin se lääkehoito on auttanut. Olin vetänyt kaikki pillerit vessanpöntöstä alas. Lääkäri sanoi että hän voi vapauttaa minut armeijasta. Mitä haluan? Inhosin armeijaa ihmistä alistavana pönttönä järjestelmänä. Mutta jokin ihmeellinen ääni sisälläni sanoi: Älä keskeytä, käy loppuun. On vielä 6-7 kuukautta, tulee kova setti. Älä keskeytä. Alokasaika ja valan vannomiset olivat menneet. Psykiatri sanoi kirjoittavansa minut neurologian osasto 11:sta Suomenlinnan rannikkotykistön esikuntaan Vallisaareen. ”Palvelu jatkuu omasta halusta.” Vallisaari, missä on Vallisaari, Ahvenanmaallako? Psykiatri naurahti. Vallisaari on neljä kilometriä Kauppatorilta, Suomenlinnan Kustaanmiekan salmen toisella puolella. Jälkeenpäin sain tietää että sinne, lähestulkoon luontoon, heitetään armeijasta jätkät joilla isoratas heittää. Myös esimiehet, jotka olivat töpänneet, saivat siellä säilyttää virkansa. Eräänä aamuna pyjama käskettiin pois, armeijan vetimet tilalle ja ajoin ratikalla Eteläsatamaan, missä armeijan Suomenlinnan yhteysalus odotti. Oli keskitalvi, pilkkopimeää ja paksut jäät. Tulikohan tehtyä oikea ratkaisu? Meidän esikunnan pää oli kapteeni, joka kulutti aikaansa sanoittamalla Korkeajännityksen puhekuplia uudestaan. Vallisaaressa tajusin, että tämän parempaa paikkaa en löydä käsitellä asioita, jotka mulle on annettu. Paljon luontoa, ihmisiä tuskin lainkaan. Olin avannut kirjeen, jossa oli Tilkan psykiatrin lausunto: ”Koskinen kokee voimakasta tarvetta selvitellä omaa tilannettaan.” Hän piti sitä sairautena. Vaikka se saattaa olla suurin voimani: sinnikkyys. Älytön sinnikkyys. En suostu määrittelemään itseäni psykiatrian mukaan. Heivasin lausunnon ja koko psykiatrian helvettiin. Peli on kesken. Meidän esikunnan pää oli kapteeni, joka kulutti aikaansa sanoittamalla Korkeajännityksen puhekuplia uudestaan. Oli myös kiva alkoholisoitunut vääpeli Hänninen, maaseudulta. Hän tuli muutaman kerran luokseni ja kysyi kuiskaten, voisinko mennä käymään Konalassa, siellä on firma josta saisi autoon osan, jota hän tarvitsee. ”Voisitko?” Voisinko? Totta helvetissä, koko päivä vapaata! Meitä oli Vallisaaressa vajaa kymmenen jätkää, fiksuja kavereita, ja kaikilla jokin juttu. ”Hikvap” oli kaveri jolla oli psorias kaulasta varpaisiin, jos hän vähänkin hikoili, ruumis oli kuin tulessa. Hänet oli vapautettu melkein kaikesta. Geologi Kari Kinnusella oli skolioosi selässä, häntä ei saanut rasittaa repulla. Kalle Nieminen oli yli 195 senttiä pitkä ja kärsi masennuksesta. Hän opetti minulle shakin pelaamisen ja myöhemmin ryypättiin monet kerrat yhdessä. Kerran juotiin kahdessa päivässä 19 pulloa viiniä ja pelattiin 15 ottelua. 84 Hän oli parempi pelaaja, mutta minulla oli enemmän voitontahtoa. Viikot Vallisaaressa kuluivat. Alkuaikojen jälkeen saimme mennä yöksi kotiin. Aamulla piti olla paikalla seitsemältä. Tulin aina ensimmäisellä Suomenlinnan lautalla ja Suomenlinnasta yhteysveneellä. Saaren keskellä oli lampi ja sen ympärillä kenraalien kesämökkejä joissa ei koskaan käyty. Meillä oli pieniä vartiointi- ja muita tehtäviä. Äkseerausta ei juuri lainkaan. Ruokaa ja maitoa haettiin laiturilta traktorilla. Pikku harjoituksia. Useimmat viettivät aikaan patterissa pelaten korttia ja pingistä ja odotellen kotiin pääsyä. Minä vaeltelin ympäri saarta ja menin usein myös pientä siltaa Kuninkaansaareen. Sinne oli kulku ankarasti kielletty paitsi vartiointitehtävissä. Kärsin unettomuudesta. Tunsin että minulle tedään vivisektiota. Minusta tehdään ihmistorso, leikataan pois paloja, pysyvästi. Seurasin vierestä. Olin kuin pahasti paleltuneet ihmiset. Ei satu silloin mutta iho mustuu ja kipu tulee kun pääsee lämpöön. Olin paleltunut pahasti aikaisemmassa elämässäni mutta en sitä silloin tiedostanut. Huoneen lämmössä kipu alkoi levitä paleltuneisiin jäseniin. Katsoin mihin saakka paleltumisvammat ulottuvat. Vasen jalka, varpaat – koko jalka. Oikeat varpaat – oikea jalka. Vasemman käden sormet... koko käsi. Tällaista oli kevät. Ahdistuksesta huolimatta itsemurha ei tullut missään vaiheessa mieleeni. Tämä voi liittyä myös siihen, mitä oli tapahtunut Santahaminassa illalla ennen ambulanssikuljetusta Tilkkaan. Olin ollut hälyssä eli vartiointitehtävässä. Minut oli komennettu puomille Santahaminaan johtavan sillan kupeeseen, tarkistamaan, mitä asiaa tulijoilla oli. Sillan päässä oli betoninen kaivon kansi, istuin sillä vaikka ei olisi saanut. Olin ihan loppu. Menin polvilleni kaivon kannelle ja jotenkin alkeellisesti rukoilin Jeesusta. Mä en jaksa, mulla ei oo sanoja mutta jos oot olemassa, auta mua nyt. Jokin toivo. Järjestetäänpäs kukkienasettelu- eli ikebanakilpailu pitkästyttävää viikonloppua piristämään, ehdotin kerran kavereille. Vallisaarihan on täynnä kukkia, yliopiston biologeja kävi siellä kasveja keräämässä. Porukat lähtivät maastoon keräämään kukkia. Palaillessaan esikuntaan he etsivät keittiöstä vaaseja, kuppeja ja pulloja ja tekivät niihin asetelmia. Minä arvostelin ne, en tiennyt mikä on kenenkin. Kaverit suhtautuivat asiaan vakavasti ja hyvällä huumorilla. Olin tutkinut japanilaista ikebanaa samalla kun olin tutkinut japanilaista taidetta ja olin ymmärtävinäni, mikä on olennaista: asian ja tyhjän suhde. Länsimaissa tyhjyys on jonkin puutetta, japanilaisessa ajattelussa tyhjyys on asia itsessään, sellaisuus. Kun oltiin jo lopettelemassa ikebanakilpailuamme, sisään marssi yliluutnantti. Pitkä pöytä oli täynnä kukkia. – Mitä? – Kaverit meni ihan hiljaisiksi. Yliluutnantti osoitti sanansa minulle. Kerroin. Yliluutnantti hermostui. – Kukat ja vaasit helvettiin, lopettakaa pelleily, tämä on armeija, 86 ei mikään hoitolaitos. Riviin ja asento! No, mentiin riviin ja asentoon. Hän mittaili meitä... ja kiinnitti huomionsa taas minuun. – Teillä on liian pitkät hiukset, sotamies Koskinen. Teidän on ensi tilassa mentävä parturiin. – En koe tarvetta leikata hiuksiani, vastasin. Hän kimmastui. – Vastustatteko te käskyä? – En vastusta, mutta en koe tarvetta. Kaverit hörähtivät nauruun. Tiesin että käskyn vastustaminen on rikos, käskyjen noudattaminen on armeijan kivijalka. Yliluutnantti pihisi kiukusta. Ja mietti. Hän tiesi että olemme bee kakkosia, joilla on kaikenlaisia vapauksia. Aikansa puhistuaan hän kääntyi kannoillaan ja poistui. Kuljeskelin taas kerran Vallisaaressa sen täydellisessä luonnonrauhassa. Saaren keskellä oli lampi ja sen ympärillä kenraalien kesämökkejä, joissa ei koskaan käyty. Kävin lammen partaalle heinikkoon istumaan. Katselin lampea ja omaa kohtaloani. Mitä vesi on? Sehän on ihme, täydellinen ihme. Jotkut sanovat H2O, mutta ei sillä ole mitään tekemistä veden kanssa. Vesi on mysteeri. Samanlainen fiilis mulla on ollut koko olemassaoloon, itseeni ja maailmaan, tähän päivään saakka. Ihminen hätäpäissään antaa nimiä. On tehty tietokone käteen, raketti kuuhun, mutta kukaan ei tiedä mitä tämä kaikki on. Kuten Paula Koivuniemi laulaa: Mysteeri tää, mysteeriks jää. Lammen musta vesi oli jotenkin totuudeksi tullut mysteeri. Olin torso pyörätuolissa. En ymmärrä mistään mitään, mutta näin veden olemuksen. Sen jälkeen kului ainakin kymmenen vuotta ennen kuin menin taas Suomenlinnaan. 87 Aamulla saatiin osoitteet, pitkin päivää kerättiin tavaraa ja kun auto oli täynnä, vietiin kuorma Pelastusarmeijan varastolle. Armeijan jälkeen sain päähäni, että haluaisin auttaa ihmisiä. Olin omalla tavallani uskossa ja jos on usko, on tehtävä jotain konkreettista. Hans, jonka kanssa oltiin hengattu Kolmen sepän patsaalla, oli tullut uskoon ja liittynyt Pelastusarmeijaan. Minua viehätti Pelastusarmeijan ohjelma: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa, ja Hans oli esimerkkinä. Minäkin halusin liittyä siihen armeijaan. Eräänä päivänä kävelin Uudenmaankadulla Pelastusarmeijan päämajan, valkoisen parikerroksisen rakennuksen ovesta sisään, ja pääsin heti everstiluutnantti Jalmari Falkin puheille. Kerroin itsestäni. Hän jotenkin tykkäsi minusta. – Te olette selvästi vakavamielinen nuori mies. Mutta kadettikurssi on juuri alkanut ja seuraava alkaa vasta ensi vuonna. Hän kuitenkin mielellään näkisi että alan jo tutustua Pelastusarmeijaan. Hän järjestää minulle paikan heidän huoltotyössään. Huoltotyö tarkoitti Vuorimiehenkadulla olevaa Pelastusarmeijan kirpputoria. Se oli Helsingin ensimmäisiä kirpputoreja: kaksiosainen halli vanhan kerrostalon kellaritiloissa. Sinne vietiin armeijalle lahjoitetut huonekalut, astiat, vaatteet ynnä muut. Osa tekstiileistä paalattiin lumpuiksi, parhaat siirrettiin viereiseen isoon myymälään. Työntekijöitä oli kymmenkunta, toimintaa johti eversti Kaunismäki. Aluksi tein kaikkea sekalaista kunnes pääsin ajamaan pakettiautoa. Työkaveriksi sain saksalai- 88 sen Uwe Lindemannin, joka opiskeli psykologiaa Kielissä ja suoritti siviilipalveluaan Suomen Pelastusarmeijassa. Hän oli meistä ainoa joka ei ollut vajaakuntoinen. Kiva kaveri, meistä tuli hyvät ystävykset. Aamulla saatiin osoitteet, pitkin päivää kerättiin tavaraa ja kun auto oli täynnä, vietiin kuorma Pelastusarmeijan varastolle. Välillä meillä oli pieni avolavakuorma-auto jolla haettiin huonekaluja, pianojakin korkeista taloista joissa oli pieni hissi tai ei hissiä lainkaan. Muihin työntekijöihin meillä ei ollut juuri suhdetta. Palkka oli Pelastusarmeijan hengen mukainen eli lähes olematon, vaikka tehtiin raskasta työtä viitenä päivänä viikossa. Mutta viihdyin. Oli kivaa pyöriä milloin missäkin, koskaan ei tiennyt mihin seuraavaksi mennään. Unettomuus kyllä vaivasi edelleen ja välillä sulkeuduin vessaan rukoilemaan, että jaksaisin päivän loppuun, mutta en ainakaan maannut jähmettyneenä Kirstinkadun patjalla. Jonkin ajan kuluttua majuri Kaunismäki tuli juttelemaan meille. Kun käytte kuolinpesissä ja näette jotain todella arvokasta antiikkia, maalauksia tai tyylihuonekaluja, ne täytyy ehdottomasti tuoda suoraan hänen kotiinsa. Olimme Uwen kanssa ihmetelleet, että majuri Kaunismäki ajoi kalliilla valkoisella sporttisella Ford Granada Coupe -autolla, ja sitä ihmetteli moni muukin huoltotyöntekijöistä. Hieno kärry armeijalaisella. Kuiskuteltiin ja ihmeteltiin myös mitä majuri tekee arvohuonekaluilla. Varmaan myy niitä. Majuri Kaunismäki oli yli 120-kiloinen äkkiä tulistuva mies. Kerran, kun toimme pahvilaatikollisen jehovantodistajien kirjoja, hän sai raivokohtauksen ja repi ne riekaleiksi. Mutta Uwe Lindemannia hän mielisteli. Ja me veimme tyylihuonekalut hänen arvokämppäänsä 89 Fredalle. Pelastusarmeija oli saanut loistoasuntoja lahjoituksina vuosikymmenten mittaan. Vajaa vuosi oli oltu ja kaikki oli mennyt hyvin. Eräänä päivänä saatiin hommat pulkkaan puoleen päivään mennessä. Päätettiin pitää vähän lomaa ja ajetiin kuorman kanssa Kaivarin rantaan, syötiin eväitä, juotiin kahvia. Puoli kolmen maissa ajettiin takaisin kamojen kanssa. Juuri kun oltiin purkamassa lastia, Kaunismäki syöksyi kimppuumme. Missä te olette olleet, hän on yrittänyt tavoittaa teitä, kiireinen lahjoitus odottaa. – Tämä ei jää tähän! Minulle hän sanoi: – Pentti ei enää aja autoa vaan alkaa paalata lumppuja. Uwelle haetaan toinen kaveri. Mielenkiintoinen ratkaisu, ajattelin. Yhdessähän me olimme olleet. Uwe, jolle käänsin majurin sanat englanniksi, punasteli ja oli hiljaa. Majuri Kaunismäelle sanoin: – Sitten otan lopputilin. Hän vain tuhahti ja lähti. Me kaikki työntekijät, paitsi Uwe, olimme hänelle merkityksettömiä. Vajaan vuoden aikana Pelastusarmeíjassa olin oppinut tuntemaan itseäni vähän paremmin. Päätön yhtälö: Pelastusarmeijan hierarkia ja minä. Olen auktoriteettikammoinen, en voi sietää että minua komennetaan, kaikkein vähiten jos komentaja on joku jota en kunnioita, sellaista en siedä sekuntiakaan. Pari kolme vuotta myöhemmin Uwe tuli naisystävänsä kanssa käymään Suomessa omalla autollaan. Voisinko majoittaa heidät Kirstinkadulle? Muutin itse äidin luo Myllypuroon ja he asuivat kodissani kolme päivää, omat perunat, makaronit ja makkarat mukana saksalaiseen tyyliin. Uwe oli sillä aikaa valmistunut psykologiksi, minä ajoin taksia. 90 Jos saat keikan rautatieasemalta Vuosaareen, mitä reittiä ajat? Missä on Muukalaiskatu? Mitä minun on mahdollista tehdä tällä päällä? Hermoromahduksesta huolimatta en ollut menettänyt kykyäni ajatella. Kävin läpi kaikki vaihtoehdot. Iltaoppikoulu, ammattikoulu? Mutta koulu olisi pitänyt aloittaa alkeista. En osannut kunnolla kirjoittaa, en ollut koskaan oppinut tavaamaan. Rakennusmies, ravintolasiivooja, ikkunanpesijä? Sitten keksin: taksi! Se voisi olla mahdollista. Taksia saa ajaa yksin ja sitä voi tehdä öisinkin. Eikä ole mitään työyhteisöä, tajusin etten kykene sellaiseen. Kunhan suorittaa taksiliitteen. Mutta taksiliitteen suorittaminen on vajaakuntoiselle vaativaa. Yhtenä yönä olin tulossa ravintolasta, nousin Porthaninkatua ylös ja alaspäin vastaan tuli Hernesniemi-niminen mies. Hän oli alkoholisti ja asunnoton ja pummasi multa rahaa. Oltiin ainoat ihmiset kadulla. En yleensä anna pummeille, mutta hän oli iloinen, heitti tarinaa ja teki sen hyvin, siinä oli jotain poikkeuksellista. Sanoin että voit tulla mun lattialle yöksi. Hernesniemi osoittautui kivaksi mieheksi. Hän alkoi tulla muutaman kerran kuussa mun ovelle, aina selvin päin, annoin hänelle yösijan ja joskus rahaa. Keksin: hänhän voisi auttaa mua taksiliitteen kuulustelemisessa! Niin me sitten istuttiin Kirstinkadun lattialla, Hernesniemellä oli puhelinluettelon kartta ja hän kuulusteli mua. Missä kulkee Nordenskiöldinkatu? Jos saat keikan rautatieasemalta Vuo- 91 saareen, mitä reittiä ajat? Missä on Muukalaiskatu? Tontunmäki? Rasinkatu? – Katujen opettelussa meni viikkoja. Taksiliitteen suorittaminen ei ollut ollenkaan helppoa. Piti tietää kaikki tiet, paikat ja reitit. Nyt kaikki näkyy ruudulla ja GSP puhuu kuin papukaija olkapäällä. Kuulustelutilaisuus oli Vallilan poliisilaitoksella Sturenkadulla. En päässyt läpi ensimmäisellä kerralla. Katukuulustelun kyllä läpäisin mutta kun kysyttiin taksimiehen asusteita, en ollut kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Toisella kertaa pääsin läpi. Lehdestä huomasin ilmoituksen: Taksimiestä haetaan. Soitin. Gunnar Rissanen etsi renkiä, hänen tallinsa oli kellarissa sata metriä Kirstinkadusta, Alppikadun ja Kolmannen linjan kulmassa, itse hän asui valkoisen talon yläkerrassa, oikein miellyttävä vanhempi mies. Sovittiin, ja ensimmäinen keikkani tuli jo päivän kuluttua puhelusta. Kysyin Rissaselta minkälaiset vaatteet pitäisi olla. – Kunhan et laita punaisia housuja, hän sanoi. Lähtöpaikakseni valitsin Eliten tolpan, koska arvelin sen hiljaiseksi. Oli vapun aatto vuonna 1977. – Kyllä elämä on ihmeellistä, tunsin, kun sydän pamppaillen ajoin ensimmäistä kertaa valkoista mersua. Aloin ajaa taksia vakituisena Gunnar Rissasen renkinä, enimmäkseen yövuoroja, kolme neljä vuoroa viikossa. Kerran oli keikka Kaivohuoneelta, kyytiin nousi neljä ihmistä, ensimmäisen tiputin pois Malmilla. Seuraava halusi Koivukylään. Minulla ei ollut aavistustakaan miten Malmilta ajetaan Koivukylään, sehän oli jo kuin maaseutua. Viimeinen asiakas jatkoi vielä Koivukylästä Tuusulaan, mistä minulla ei myöskään ollut mitään kokemusta. Oli pimeää ja sateista. 92 Autossa oli kuljettajan apuna Palomiehen käsikirja, punakantinen pieni paksu kirja, jossa kerrotaan mistä joku tie alkaa ja mihin se päättyy. Mutta se ei kerro missä tie sijaitsee. Sitä plarasin aina kun kerkesin. Siihen aikaan oli myös ularadio, jonka piti olla aina päällä. TING TING TING, ja Ularadion nainen antoi osoitteen mistä haluttiin kyytiä. Keikan sai suhari joka ensimmäisenä ehti painaa vaihdekepissä olevaa tangenttia, hänen numeronsa syttyi ularadiokeskukseen. Mun numerot oli 684 ja 88. Ularadio myös neuvoi hankalissa paikoissa. Kun taksimies painoi tangenttia, ulakeskuksessa syttyi valo ja nainen kysyi: Mitä asiaa, 684? Autossa oli mikrofoni, sanon siihen: – Mulla on keikka Tuusulaan, missä siellä on Mäyrätie? Välittömästi sen jälkeen ularadion ääni kuuluu kaikkiin autoihin: Taksi 684 matkalla Tuusulaan, kysyy missä on Mäyrätie. Ritinää, rätinää, suhinaa... kunnes kuuluu jonkun taksisuharin ääni: – Ajat ensin suoraan, käännyt sitten... Kaikki osoitteet löytyivät. Mutta mä en koskaan kysynyt enkä vastannut, vaikka olisin tiennyt. En kehdannut. En kehdannut ilmiantaa, että olen olemassa. Halusin pysyä tuntemattomana. Jos olisin kysynyt tai vastannut, radiosta olisi kuulunut että 684 sitä tai tätä, ja mun olisi ollut pakko tunnustaa, että sehän on minä. Parempi ettei olisi. Sen takia en myöskään pitänyt valoja Kirstinkadulla kuten en Pohjolankadullakaan. Ohikulkija näkee että siellä ei ole ketään. Aina kun tulin himaan katsoin, olisiko Tuulikilta tullut mitään korttia tai kirjettä. Hernesniemi majaili mun lattialla säännöllisen epäsäännöllisesti. Hän oli iloinen ja terävä kuin partaveitsi, 93 teki tarkkoja havaintoja. Alkoi tuntua että tänhän voisi virallistaa. Puhuin jo puhelimessa sosiaaliviranomaisen kanssa, he maksaisivat mulle Hernesniemen vuokran. Sovittiin järjestelyistä. Seuraavana päivänä olin aamuvuorossa taksissa. Päivä meni hyvin, kävin kaupassa ja kävelin kotiin päin. Sisäpihalle kuului metakkaa, avasin piharapun oven: möly tulee mun asunnosta. Hernesniemi istui lattialla lähes sammuneena, vieressään kaksi miestä ja yksi nainen. Mikä juttu tää on? Hernesniemi ei pystynyt edes vastaamaan. Heitin ne kaikki ulos. Sen jälkeen hän ei majaillut mun luona yhtään yötä, ei yrittänytkään. Hän oli pinnistellyt. Yleensä mulla on hyvä ihmistuntemus, mutta mä olin erehtynyt. Olinkin ihmetellyt kun hän ei vaikuttanut yhtään onnettomalta, ajattelin että hän on jonkinlainen maaninen mielenterveyspotilas, hymyili koko ajan eikä valittanut koskaan. Se oli kaikki fasadia. Kuuden seitsemän vuoden kuluttua tapasin kaverin joka tunsi Hernesniemen. – Siitä on jo pari vuotta kun Aarne hirtti itsensä kylpyammeen käsisuihkuun, hän kertoi. Kaikesta huolimatta mulle jäi Hernesniemestä hyvä muisto niistä muutamasta kuukaudesta. Hän oli hermoromahduksen jälkeen ensimmäinen ihminen, johon otin kontaktia, ja meistä tuli kaverit. Voi olla, että meidän kaveeraus oli alkanut käydä hänelle rasitteeksi, niin että hänen piti katkaista se. Hän ei koskaan ollut tullut juopuneena Kirstinkadulle, ehkä se oli hänelle liian vaativaa. 94 Mulla oli Veka ja Ressu yhtä aikaakin, ja hyvin nekin tuli juttuun keskenään. Taksista jäi paljon vapaa-aikaa. Ulkoilutin Ressu-koiraa joka päivä Josafatin kallioilla. Jos oli ajoa ja tulin kotiin kahden kolmen aikaan yöllä, se ihan ulisi kun oli niin kauhee kusihätä. Koirasta oli jatkuva stressi. Mä olin saanut sen parilta tutulta lesbonaiselta – toisen mies oli tehnyt itsarin – niillä oli pari lasta eikä ne pystyneet pitämään koiraa koska se puri kaikkia jotka oli alle metrin mittaisia. Lapset olivat kiusanneet sitä. Kun mentiin kauppaan, piti koko ajan olla varuillaan, kun lapset halusi silittää sitä. Se oli cockerspanieli. Mutta Ressu oli mulle tärkeä. Ihan pöhkö koira, aina kun se näki vettä se paineli sinne suoraan, Töölönlahteenkin jäiden sekaan vaan. Jossain vaiheessa mä hankin Veka-kaninkin, hommasin sille häkin ja pidin sitä työpöydän alla. Se oli aika epeli. Mä tykkäsin antaa sen olla välillä vapaana, ja sillä oli tapana pureskella sähköjohtoja. Kerran se hyppäsi metrin ilmaan kun sai säkärin. Se oli kaunis, tummanruskea, eikä se pelännyt mua. Mulla oli Veka ja Ressu yhtä aikaakin, ja hyvin nekin tuli juttuun keskenään. Usein yövuoron jälkeen, kun olin herännyt, painelin Kallion kirjastoon. En ollut kirjastoissa käynyt sen jälkeen kun muutettiin pois Mäkelänkadulta ja alkoi jatkuvien muuttojen helvetti. En etsinyt mitään tiettyä, ajelehdin vaan hyllyjen välissä. Luin Raamattua, löysin kristityn filosofin Paul Bruntonin kirjoja. Luin klassikoita joita käteen tuli. Yksi ensimmäisiä oli Dostojevskin Kellariloukko. Olin Kaunissaaressa kaverien kanssa telttailemassa, kaverit 95 ryypiskeli auringossa. Mä makasin koko ajan teltassa, kirjan kuumeisuus ja sisäinen vauhti oli niin valtava, etten pystynyt laskemaan sitä käsistäni. Toinen avainteos oli Michelangelon sepitteellinen elämäkerta. Muhun teki vaikutuksen Michelangelon kyky tehdä töitä, se hakkas sitä marmoria helvetti yötä päivää. Kävin joka viikko myös elokuvissa. Lauantaisin Bio Biossa Vanhalla ylioppilastalolla oli halpoja päivänäytöksiä, laatuelokuvia. Kerran näin hollantilaisen elokuvan nimeltä Turkish Delight, Turkkilainen Namu. Päähenkilö oli täydellinen hulttio, mutta onnellinen ja iloinen hulttio, ja jossain vaiheessa siitä tuli taiteilija. Suurimman vaikutuksen muhun teki filmin nimi: Namu. Turkkilainen Namu. Se oli jotakin maagista. Capitolissa Vanhaa ylioppilastaloa vastapäätä meni Andrei Rublev -niminen elokuva, Tarkovskin. En tiennyt siitä mitään. Kun tulin näytöksestä ulos, tunsin: nyt mun elämä muuttui. Samaistuin Rublevin tarkkailuun ja vaikenemiseen ja nuoren pojan elämännälkään ja mielettömän riskin ottamiseen, mikä mursi Rublevin vaikenemisen. Rublev ja nuori poika yhdessä: dynamiittia.

Meillä ei ollut rättejä eikä ämpäriäkään, oli hukattu koko kassi. Tikkaita ei myöskään ollut. Otin pitkästä aikaa yhteyttä Lampirantaan: voitaisiin tehdä yhdessä keikkaa. Olin saanut päähäni kilpihommat, ehkä kaverit olivat pesseet joskus firmojenkin kilpiä. Lampiranta oli heti valmis, tietenkin: grafiikanmyynti oli ehtynyt, viinanjuonti ei. Erikoistuimme siis valomainoskilpien pesemiseen. Firmojen kilvet oli yleensä vierekkäin mutta jokaista firmaa saattoi laskuttaa erikseen. Menin aina korkeimman pomon puheille ja kysyin, voidaanko pestä myös teidän valomainokset kun joka tapauksessa ollaan täällä pesemässä. No tottahan toki. Usein saatiin monta toimeksiantoa samalla kertaa. Varusteina meillä oli kassi, jossa oli ämpärit ja niissä rättejä, pari harjaa, lasta. Kerran saatiin Mannerheimintien Seppälästä tosi iso urakka: 370 markkaa, nykyrahassa ehkä 500 euroa. Mutta meillä ei ollut rättejä eikä ämpäriäkään, oli hukattu koko kassi. Tikkaita ei myöskään ollut. Mutta olin pitänyt silmäni auki ja aina kun liikekeskustojen portit eivät olleet lukossa, käytiin tutkimassa kongeja ja kellareita. Tiesin missä sijaitsivat huoltomiesten taukotilat ja tarvikevarastot, ja niistä käytiin ”lainaamassa” tikkaita ja ämpäreitä. Niiden vesipisteistä saatiin myös vettä. Jos joku tuli ja kysyi mitä te täällä teette, me kysyttiin: – Voidaanko ottaa vettä? Kun rättejä ei nyt löytynyt, vedin sukat jalastani. Oli satanut ja kadulla lätäkköjä, kastoin sukat lätäkköön ja kiipesin tikkaille. Kun sukat tuli likaisiksi, heitin ne alas Lampirannalle joka huljutti ne katulammikossa ja nakkasi mulle takaisin ylös tikapuille. Mä pesin Seppälän kilvet omilla sukillani! Laskutimme väärennetyllä veroennakolla, niin sanotusti haulikon numerolla. Se oli sanonta niissä piireissä, työnantajatkin tiesi sen mutta ummisti silmänsä. Ei ollut haulikkoa eikä lupaa, milloin mikäkin numero ja nimi vaan väännettiin. Yleensä kuittaisin Oy Puhdistus tai Arvo Kaartti tai Laatupesu. Hyvän keikan jälkeen meillä oli tapana mennä Ekbergille, ottaa kahvit ja napoleoninleivokset ja sitten taksilla Käpylään viinakauppaan ja ruokakauppaan ja Sepon ”studiolle”. Oli se ihmeellistä. Aamulla persaukinen, illalla 500 markkaa. Eikä mitään kuluja: ei investointeja, ei veroja. Heitin rahat kenkälaatikkoon ja sain suht nopeasti tienattua 20-30 tonnia ja maksettua puolet Kirstinkadun yksiöstä. Puolet oli maksanut Unto Koskinen palkkioksi siitä että olin auttanut häntä avioeroasioissa. Kerran istuttiin Espan puistossa ja ryypättiin. Oli ollut keikka Espalla ja saatu hyvät rahat, oli hyvä fiilis. – Tossa on Galleria Artek, siellä on ystäväni Carolus Enckellin näyttely, mennään sinne, Lampiranta sanoi. – Ei mua kiinnosta sellaiset jutut. Odotan tässä. – Ei kun tuut vaan ja sitten mennään viina- ja ruokakauppaan. Vastustelin kun noustiin galleriaan toiseen kerrokseen. Seppo katsoi maalauksia ja hänessä tapahtui jotain, hän muuttui kuin eri ihmiseksi. Huijari, viinaa lipittävä psykopaatti katseli maalauksia haltioituneena. Näin konkreettisesti sen poikkeuksellisuuden, minkä olin aina aistinut Sepossa. Sille ja sanalle ”taide” tuli jokin vastaavuus. Mitä jos Seppo alkaisi opettaa mua … Artekin jälkeen kysyin Sepolta: – Voitsä opettaa mulle taidetta, mä maksan sulle? – Osta pullo viinaa. Mähän oon myös suuri opettaja, olen opettanut Akatemiassakin. Asiasta sovittiin. Ajattelin että annan itselleni viisi vuotta aikaa tutustua taiteeseen ja tehdä sitä. Mies, silmät, huopahattu, ei mitään ilmettä. Ei mulla ollut kuvataiteista oikein mitään käsitystä, paitsi negatiivinen. Aloin tutustua taiteeseen. Kallion kirjastosta poimin taidekirjoja. Onks tää taidetta? Ja tämä? Tällainenko on taidetta? Sain Lampirannan vanhan maalaustelineen ja hänen johdollaan rupesin pingottelemaan kankaita, tekemään kiilakehyksiä ja opettelemaan eri maalaustekniikoita. Maestro veti röökiä, joi viinaa ja sanoi mitä pitää tehdä. Hän nautti tilanteesta. Hän oli opettavinaan, mä olin maalaavinani, ja melkein aina ruvettiin riitelemään. Mä halusin häneltä vain tekniikoita; hänen mielipiteensä varsinaisesta asiasta eivät mua kiinnostaneet. Joskus hän oli opettanut myös Henry Wuorila-Stenbergiä. Myöhemmin Lampiranta sanoi että Henry oli huono mutta Pentti täys paska. Suomalaisessa taiteessa oli silloin muotia konstruktivismi ja sosialistinen realismi. Sitten tuli kolmas: he kutsuivat itseään oraansuojelijoiksi ja perustivat kasvisravintolan. Ne eivät herättäneet mussa mitään. Ei luonnon eikä työväenluokan idealisoiminen: tiesin millaisia syrjäytyneet ja alimman työväenluokan ihmiset on. Vähiten kiinnosti konstruktivismi, se ei antanut mulle yhtään mitään. Oraansuojelijat oli veteliä ja naiiveja porvarisperheiden kakaroita. Sitten näin Paul Kleen maalauksia. Näistä mä tykkään! Tällainenkin on taidetta! Ja kerran yhden kaverin luona näin valokuvan Joseph Beyusista, saksalaisesta käsitetaiteilijasta. Mies, silmät, huopahattu, ei mitään ilmettä. Suru ja masennus olivat kalvaneet luuksi koko äijän. Katsoin valokuvaa lumoutuneena. Olin alkanut kerätä kaupoista Barbie-nukkeja ja vääntelin niitä uuteen malliin. Piirtelin ja tein akvarelleja. Matkustin myös ulkomaille tutkimaan taidetta. Hampuri, Berliini, Darmstadt. Firenze. Tukholman Modernin taiteen museossa kävin monta kertaa, pääsin äidin laivan hytissä ilmaiseksi. Siellä oli aarteita joita ei Suomessa ole lainkaan. Ajattelin että annan itselleni viisi vuotta aikaa tutustua taiteeseen ja tehdä sitä. Sen jälkeen katson koskettaako se mua itseäni. Jos ei kosketa, lopetan. Maailma on täynnä keskinkertaisia taiteilijoita. Mä en halua olla yksi niistä. Rollareilla oli keikka Stadikalla. Helvetti, ei ole rahaa mutta menen, kuuntelen vaikka ulkopuolella. En enää niin välittänyt Rollareista vaikka ne oli Bad Guys niin kuin mäkin, eikä Good Guys kuten Beatlesit, mutta olihan se suuri tapahtuma. Menin yksikseni. Stadikalla kiertelin ja katselin sitä hommaa, lippuja myytiin vielä. Huomasin sivuportin, josta ei kulkenut monikaan, jäin lähistölle kuulostelemaan. Portti oli lehdistölle, ja kaikki näyttivät jotain korttia. Kokeillaan! Mulla oli HKL:n kausikortti taskussa. Lähdin vilkkain askelin kävelemään ja vilautin korttia vartijalle. Hän vaan heilautti kättään. Voiko tämä olla totta? Just kun astuin sisään, Rollarit alkoivat soittaa, Mick Jagger huitoi vyötään ja hakkasi sillä lattiaa. Ikimuistoinen ilta: kun mä 100 pääsin HKL:n kuukausilipulla sisään. Maailmassa on rakoja jos hoksaa, mullekin voi löytyä joku paikka. Yksi keikka sinne tänne, mitä se on auringon rinnalla. Jaana ja Reese tulivat usein Kirstinkadulle. Jaana oli Jatan nuorin tyttö joka oli ollut sijoitusperheessä Savossa ja myöhemmin mun kautta tutustunut Reeseen. Me kuunneltiin yhdessä musiikkia, ryypättiin, oli kivaa kolmistaan. Olin ostanut Stevie Wonderin uusimman levyn, tupalalevyn The Key of My Life. ”No New Years to celebrate, I just called to say I love you, I just came to say how much I care. No summer time...” Me soitettiin sitä ihan puhki. Mä myös tykkäsin rummuttaa Kirstinkadulla, olin ostanut kaverinkaverilta gongat ja soittelin niillä levyjen päälle. Vähän mä esiinnyinkin muille. Reese oli toinen mun kilpipesufirmani työntekijöistä. Oikeastaan se ei kyllä tehnyt mitään, kuunteli vaan musaa ja joi. Mutta se ei koskaan valittanut, se oli aina happy man. Se tykkäsi auringosta ja se tykkäsi Jaanasta. Ne kaksi rikkinäistä koditonta ihmistä oli onnellisia, ne oli tavallaan nousseet olosuhteidensa yläpuolelle. Se oli ihme. Meidän piti silloin pestä Pukevan kauppakeskuksen seinämainokset. Keikka oli iso, tarvittiin tikasauto. Oli sovittu että huomenna kello 9 tikasauto tulee Pukevan eteen Kaisaniemeen, ja kun kaksistaan tehdään, päästään voitolle. Jos olisin tehnyt työt yksin, siihen olisi mennyt kaksi päivää ja tikasauto maksanut pirusti. 101 Seuraavana päivänä tikasauto ajoi paikalle sovitusti kello 9. Reeseä ei näy ei kuulu. Varttia yli tajusin, että tämä ei onnistu. Juoksin hätääntyneenä puhelinkoppiin Vuorikadun kulmaan soittamaan. – En tuu tänään kun aurinko paistaa, meen ottaan sanee, Reese vastasi. Yksi keikka sinne tänne, mitä se on auringon rinnalla. Mikä pahinta, mä olin vähän samaa mieltä. Mutta mulla oli se tikasauto siinä. Maksoin kuljettajalle 125 markkaa. Sitten painelin Pukevaan miehen luo jonka kanssa olin keikasta sopinut ja sanoin, että toinen työntekijä oli sairastunut. Siinä meni iso asiakas – koska aurinko paistoi. Arvaa miten vitutti. Mutta jossain syvemmällä tasolla mä ymmärsin. Jos fikassa on rahaa ja aurinko paistaa, miksi lähteä? Rahaa tuli aika paljon kilpihommista sekä öisin taksista enkä maksanut kummastakaan veroja. Päivässä voitiin tienata nykyrahassa jopa 500 euroa. Sain maksettua Kirstinkadun asunnon suht pian. Sen jälkeen en keksinyt rahoille oikein mitään käyttöä. Kerran kun kenkälaatikko oli aika täynnä, menin Aleksin Elannon tavarataloon ja ostin sieltä hätäpäissäni mokkatakin, luulin että se oli hieno. En käyttänyt takkia kertaakaan. Huomasin, että bisnes on eräänlainen peli, ja mä olin itse asiassa hyvä tekemään rahaa. Helsingissä ei ollut ollut mitään isompaa liikettä valomainoksille. Mä pesin koko Aleksanterinkadun neonvalomainokset muutaman kerran vuodessa, ja Malmin, Tikkurilan, Munkkivuoren. Jollain lailla mä tykkäsin riskeistä. Oli esimerkiksi riski kiivetä huojuvil- 102 la tikkailla kun oli sidottu kahdet tikkaat yhteen että saatiin pidemmät. Mä häsläsin parhaimmillaan kolmea duunia samana päivänä. Yöllä taksissa kahteen kolmeen. Aamulla fillarilla Aleksanterinkadun Primulaan jossa tavattiin Lampirannan kanssa ja lähettiin keikoille eri puolille Helsinkiä. Keikan jälkeen Kirstinkadulle ja Lampiranta opetti mua. Parissa tunnissa se humaltui niin paljon että piti lopettaa, mikä sopi mullekin. Oli kivaa ja vapaata. Jossain vaiheessa kun se mun pimee kylttibisnes alkoi paisua ja vastuut ja huolet kasvaa, tajusin, että mun täytyy hankkia pakettiauto ja oikea ennakkoverokortti. Katselin Hesarista missä olisi käytettyjä Toyota Hiace -pakettiautoja. Keikan jälkeen ajoin bussilla isoon autokauppaan Konalaan. Mulla oli kassissa melaa, rättiä ja harjaa ja parikymmentä tonnia auton ostoon. Astuin liikkeeseen, kävelin 5-10 metriä. Sitten mun aivoihin pamahti: haluunks mä kaikkea tätä? Katselin kiiltäviä autoja, autokauppiaita, itseäni... ja tein U-käännöksen. Siihen loppui bisnekset ja se maailma. Mutta taksiajoa öisin mä jatkoin ja sillä mä elin. Mulla oli pienet elinkustannukset, ei mitään ongelmaa rahasta. Mä innostuin koko ajan enemmän ja enemmän taidehommasta ja tarvitsin työtilaa. Niin mä muutin mun kodin työtilaksi. Ensimmäisinä vuosina Kirstinkadulla mä olin ostanut sohvan, rakentanut ritsin ja yrittänyt alkeellisesti sisustaa mun kotia. Nyt mä heitin kaikki ne romppeet pois 103 eikä jäänyt kuin patja lattialle ja pitkä valkoinen piirustuspöytä pukkijaloilla. Hylly sen päällä ja pöydän ääressä roskiksesta ongittu painava pyörivä tuoli, selkänojasta oli jäljellä vain pystypuu, siinä oli hyvä istua. Patjan mä nostin päiväksi pystyyn tai laitoin vessaan, petivaatteet nakkasin yläkomeroon. Ei ollut siivousongelmia, asiat pysyi järjestyksessä. Mä olin tyytyväinen. Lattiat oli lautaa, lohjenneet ja vääntyneet, maalia ja rakoa ja kaikenlaista töhnää koska mä en suojellut niitä millään muoveilla. Siellä mä huiskin. Maalaukset ja tinneri haisi. Jos oli porukkaa, istuttiin lattialla ja ikkunalaudoilla. Usein kaverit juhli vieressä kun mä maalasin. Itsekin olin vähän hämmästynyt, kuitenkin aika pieni boksi ja pari kolme kaveria sössötti vieressä. Miten mä pystyin keskittymään. Mä kirjoitin seinään: EVERY DAY MUST COME WITH SOMETHING NEW. Kerran kesäkuumalla maalasin alasti, tein mukaelmia kuuluisien taiteilijoiden duuneista, olin todella innoissani. Sen jälkeen menin stadikalle ja saunaan. Ihmettelin kun jengi katteli mua pitkään. Pukuhuoneessa oli kokovartalopeili, näin kädenjäljet pyllyssäni, kuin joku olisi kourinut. En ollut huomannut, että maalatessani pyyhin käsiäni takapuoleen. Vanhana äiti ei puhunut enää oikein mitään. Äiti ja Hessu olivat muuttaneet kaupungin vuokrataloon Myllypuroon samalla kun mä muutin Kirstinkadulle. Äiti oli rahtilaivapestin jälkeen ollut pitkään työttömänä kun asuttiin Pohjolankadulla, kunnes sai töitä Viking Vitoselta hyttisiivoojana. Viking matkusti Helsingin ja Tukholman väliä ja minäkin kävin silloin neljä viisi kertaa Tukholmassa Moderna Museetissa, yövyin äidin hytissä ja söin miehistön messissä. Sitten jäin kiinni ja se loppui siihen. Kerran kun tulin kotiin ja nousin sisäpihan ulko-ovelta pari rappua, näin porrastasanteella jalat. Pidin käytävävessan ovea yleensä lukitsematta, ja äiti makasi siinä sammuneena vessan lattialla. Hän oli palannut tuliaisviinojen kanssa Tukholmasta. Hän jäi Kirstinkadulle yöksi ja meni seuraavana päivänä ryyppäämään juoppoporukan kanssa Josafatin kallioille. Hänellähän oli nyt rahaa ja kallista taxfree-viinaa, se oli kova sana. Tuntui pahalta. Sitten laivatyöjärjestelmä uusittiin, hyttisiivoojat tulivat töihin vasta satamasta eivätkä enää seilanneet laivan mukana. Äiti jäi työttömäksi. Hänestä tuli entistäkin hiljaisempi. Jollekin äiti oli sanonut, että Pentti on hyvä poika. Ei ollut tullut retkua. Äiti oli minusta ylpeä. Samalla hän vähän säälitteli: – Pentti tärvää vähät rahansa taidehommaan eikä tienaa mitään. Vanhana äiti ei puhunut enää oikein mitään. Luuranko-Hessukin oli selvin päin mykkä kuin eläin. Humalassa hän ei ollut muuta tehnyt kuin valitti. Vika oli aina muissa. Hän oli Euroopan kuningas. Mutta Hessu muuttui Myllypurossa. Juominen harveni, vittuilu loppui ja hänestä tuli mua kohtaan ihan neutraali. Röökin polttokin loppui Hessulla kuin seinään, kun hän melkein kuo- 105 li Laakson tuberkuloosisairaalassa, hänet oli jo siirretty kuolevien huoneeseen. Hänellä oli ilmarinta, mutta se vielä ympättiin. Nuori lääkäri hiki otsalta tippuen työnsi ensimmäistä kertaa elämässään onton neulan rintalastan läpi; jos se ei heti onnistu, potilas kuolee. Se onnistui. Markkinoille oli tullut myös uusi amerikkalainen lääke jota lääkäri halusi kokeilla. Se auttoi. Sitten äiti sai aivoinfarktin ja halvaantui. Hän istui kaiket päivät pyörätuolissa Myllypuron kaksiossa. Yllättäen Hessu hoiti äitiä kutakuinkin hyvin. Kun hän joskus äityi juomaan, hoito meni pipariksi ja äiti joutui istumaan kusessa ja paskassa koko päivän. Mutta äiti ei koskaan valittanut. Seuraavana päivänä Hessu taas auttoi äitiä vessassa, kävi kaupassa ja laittoi jotain murkinaa. Sitten juotiin kahvia. Äiti ei katsonut koskaan telkkaria, ei kuunnellut radiota eikä lukenut mitään. Äiti vaan istui pyörätuolissa ja poltti Kenttiä. Äiti kuoli vuonna 1990, 68-vuotiaana. Heikki kuoli joitakin vuosia myöhemmin, hän oli seitsemisen vuotta nuorempi. Kysyin joskus Hessulta pelkäsikö hän kuolemaa. – En, hän sanoi. He olivat oudon sitkeitä. Tilaisuuden jälkeen lakimies kiirehti perääni ulko-ovelle. Isäni Unto Koskinen kuoli 1990-luvun alussa. Hän oli silloin tällöin soitellut minulle, mutta en ollut itse sattunut vastaamaan puhelimeen. Olin ajatellut, että menisin jossain vaiheessa tapaamaan häntä pienen poikani kanssa, mutta se jäi. Joka tapauksessa uskoin, että viimeistään testamentissaan hän hyvittäisi sen, että oli jättänyt minut täysin heitteille. Varmasti isä testamentissaan pyytäisi minulta anteeksi ainoalla osaamallaan tavalla: rahalla. Perunkirjoitustilaisuudessa lakimies ilmoitti, että Unto Koskisen Barösundissa sijaitseva merenrantahuvila sekä muut hänen asuntonsa ja sijoituksensa samoin kuin Ikkunanpesuliike U. Koskinen Oy on testamentattu hänen neljännelle vaimolleen, Kaija Andstenille, ja sisarpuolelleni Aulikille. Minulle on osoitettu puolikas isäni autotallista Kaivokselasta. Tilaisuuden jälkeen lakimies kiirehti perääni ulko-ovelle. Hän sanoi suoraan, että käräjöimään ei sitten kannata ryhtyä. Testamentti on tehty vedenpitäväksi. Häviän, jos lähden taistelemaan sitä vastaan. Itse en ollut sanonut sanaakaan. Lakimies oli erittäin vaivautunut. Isäni viimeinen tahto toteutui.

Astuin sisään kala paperipussissa. Nuorten näyttely oli nuorille taiteilijanaluille ainoa väylä saada näkyvyyttä ja jonkinlaista asemaa. Nuorten näyttely pidettiin joka vuosi alkusyksystä Taidehallissa ja se oli suuri tapahtuma. Mä olin päässyt sinne jo kaksi kertaa. Vuonna 1983 tarjosin Nuorten näyttelyyn teoskokonaisuutta, eräänlaista installaatiota. Näyttelyn juryn puheenjohtajana oli Tuomas Mäntynen ja muina jäseninä Tapani Mikkonen ja Timo Valjakka. 107 Vein kamat Taidehalliin vuokrapakettiautolla. Takaovet oli auki, koska kuljetin hirsiä – hirsissä oli punainen teepaita lippuna – jotka olin ottanut palaneesta talosta Käpylästä. Vein myös kiviä – kivet olivat Eläintarhanlahden rannasta -, köysiä – tervattuja köysiä vanhasta prikistä Suomenlinnasta – , ja ison maalauksen, paksun T-mallisen mustan ristin. Olin myös tilannut Kuopiosta neljä 50 kilon säkkiä valkoista kvartsihiekkaa, hiekat sirottelisin lattialle ympyrän muotoon. Ympyrä olisi yhtä suuri kuin metrotunnelin tasanteen kompassiympyrä, olin ottanut siitä mitan, pidin siitä. Teoksen kokoamisohjeet olin teipannut maalauksen taakse. Sitten jäin odottelemaan juryn vastausta. Viikon kuluttua juryn sihteeri Ulla-Maija Pallasmaa soitti: – Voitko tulla hakemaan roinasi pois, ne vievät kellarissa liikaa tilaa ja sotkevat muiden töitä. – Yleensä teokset haetaan pois vasta kun koko jyrytys on ohi. – Voinhan minä... Jyry ei ilmeisesti innostunut mun ideasta... lukiko he kokoamisohjeet? – Kyllä, kyllä. Jyry on tehnyt päätöksensä, olen tehnyt tätä 25 vuotta eikä jyry ole koskaan perunut päätöstään. Olin ymmälläni. Olin nähnyt suuren osan muista näyttelyyn jätetyistä teoksista ja punninnut ne keveiksi. Miten ne kaikki olisivat saattaneet ohittaa minut? Olisiko jo jyrytyksen ensi aallossa oltu yhtä mieltä mun teokseni huonoudesta? Toistuuko sama kuin silloin, kun pyrin 1971 Ateneumin iltalinjalle, pyrkijöitä oli 200 ja minä olin toiseksi viimeinen? Ei saatana, en jätä tätä tähän! Tässä täytyy olla väärinkäsitys. Teokseen kuului myös live-esitys ja esitykseen kala. Hyppäsin fillarille ja ajoin Kauppatorille, ostin tuoreen siian. 108 Siian, koska siika on KALA, siitä ei tule mitään muuta mieleen. Kauppatorilta ajoin kalan kanssa Taidehallille, en oikein tiennyt mitä aioin. Ehkä teen heille installaatioon kuuluvan esityksen, he eivät varmaan olleet ymmärtäneet että sellainenkin siinä on. Ja esitystä on hankala selittää, semminkin kun on huono kirjoittamaan. Taidehallin takaovi oli auki. Astuin sisään kala paperipussissa. Tunnistin yhden juryn jäsenen, Hesarin Timo Valjakan, ja lähdin kävelemään häntä kohti, hän kaarsi karkuun. Ristelin eteenpäin... vahtimestari... ei ketään... kunnes näin vanhemman ystävällisen näköisen miehen. Esittelin itseni. Hän oli vähän hämmästynyt. Kerroin että minulle oli soitettu ja pyydetty hakemaan teokseni pois kellarista, mihin raakatut teokset pudotettiin. – Mutta ymmärsittekö te teoksen idean? Luitteko ohjeet? – Emme ole tainneet lukea... – Sehän on ihan olennaista! – No kerro mikä on ideasi. Kerroin nopeasti kaiken, hän kuunteli tarkasti. – Mennään kuvanveistosaliin, tuolla on Timo Valjakka, jyry on päätösvaltainen kun paikalla on yksi jäsen ja puheenjohtaja, odota vähän. Mies oli itse juryn puheenjohtaja Tuomas Mäntynen. Pian hän tuli takaisin. – Jyry on muuttanut päätöksensä. Hyväksymme sinut Nuorten näyttelyyn. Mihin haluaisit sijoittaa teoksesi? No niin! Kehtaanko? Paras paikka on kuvanveistosalin lattiasta kattoon ulottuvan ikkunan edessä. Sanoin sen. – Asia selvä. Muutaman päivän kuluttua tulin ripustamaan eli asettamaan duunini paikalleen, sain vahtimestarilta apua. Sitten he pyysivät että tekisin teokseen liittyvän Ei ei matkavakuutusta -nimisen esityksen heti avajaisissa. He myös halusivat käyttää esityksestä englannin performance-sanasta tulevaa, kielitoimiston suosittelemaa uutta nimitystä performanssi. Minusta esitys-sana olisi ollut parempi. Avajaiset olivat perjantaina. Torstaina Taidehallista soitettin: – Nyt on lehdistö paikalla, tulekin tekemään se sun esitys niille nyt saman tien. – En tule, en ala erikseen esiintymään toimittajille, mehän sovittiin että avajaisissa. – Tämä on Taidehallille tärkeää. Luulis että sullekin. No, selvä. Menin Taidehallille. Siellä oli muutama toimittaja, myös television puolelta. – Mitä täällä tapahtuu, liikkuuks toi viisari? kysyi Maikkarin toimittaja Merja Ylä-Anttila minulta ja osoitti seitsemän metriä pitkää hiiltynyttä hirttä, jonka molemmista päistä roikkui köysien varassa kivenmurikat kuin mestatut ihmisen päät. Viisari! – En vastannut. En halunnut olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Lähdin pois, ulos. Pyöräilin Töölönlahtea kohti Kirstinkatua. Finlandia-talon kohdalla pysähdyin, heitin fillarin seinää vasten ja nousin kalliolle. Nyt on mietittävä. Tämä on kohtalokasta. Jännitti, ahdisti. Ahdisti myös vastaanotto. Minulla on kaikki pelissä, sydänvereni – ja sitten: pyöriiks toi viisari. Mutta mun täytyy päästä tästä yli. Seisoin kalliolla ja katsoin kohti pohjoista. Näen tästä Lappiin asti. Se, minkä ratkaisun nyt teen, muuttaa kohtaloni. Olen olemassa, olen noussut kellarista, on tv-kamerat, toimittajat... Helvetti! Heitin U-käännöksen, palasin Taidehalliin. Sidoin kalan jalkaani. Esitin esitykseni, he kuvasivat. Ei yhtään kysymystä, toimittajat eivät sanoneet mitään. Kameramiehet kuvasivat ammattimaisen vetelästi. Just, joo. Painelin ulos. Avajaisissa Taidehallissa oli pirusti väkeä, niin paljon että jouduin raivaamaan tieni kuvanveistosaliin. Tein esityksen. Kaikki olivat hiirenhiljaa, mykistyneitä. Mitä tämä on? Joku juoksi perääni: – Se oli järkyttävää. – Hmm. Kävelin pois. Seuraavalla viikolla tuli haastattelupyyntöjä. Esityksestä kirjoitettiin: ”Pentti Koskisen teos on Nuorten näyttelyn vetonaula.” Kolmen viikon aikana esitin teoksen joka päivä. Kalaa säilytin jääkaapissa. Pari kolme kertaa ostin uuden siian. Esityksen jälkeen raijasin kamat kaatopaikalle, paitsi kahta kiveä ja köysiä, joita säilytin pitkään Kirstinkadulla. Tapasin myöhemmin juryn puheenjohtajan Tuomas Mäntysen sattumalta Kalliossa. Hän sanoi minun tehneen häneen vaikutuksen henkilönä: tuossa on mies joka on tosissaan. Teoksesta hän sanoi, että se oli niin suomalainen. Helsingissä joulukuussa 2019, otteesta Katri Simonen

Pentti Otto Koskinen

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Hyvä Köyhyys Good Poverty

tiistai 19. lokakuuta 2021

Syntymätön on kiiltävä pyhjyyden halki kivi kivet vesi vesi lintu tiivis, voileipä on täytetty

torstai 14. lokakuuta 2021

Pentti Otto Koskinen OTTEESSA Flemarilta Kirstinkadulle

Lukijat

Blogiarkisto

Tietoja minusta