Hän on päässyt taivaaseen ja muuttunut katukiveksi jumalallisessa yli kirkastuneessa valossa ja viettää ainaisuutensa seitsemänkymmenen yhden lentävän morsiamensa kanssa.

Syntymäpäivä haastattelu vuodelta 2015 Ilmestynyt: LED-Kakku#3

                              

 

Juho = Juho Hänninen (haastattelija)  Pentti = Pentti Otto Koskinen (haastateltava) 

Juho:  Mulla on nollakysymys, ikään kuin haastatteluun johdatteleva. Me ollaan täällä performanssitaiteilija Pentti Otto Koskisen kanssa, saako näin sanoa? 

Pentti: Tietysti sä saat sanoa mitä ihan tahansa, mutta mä inhoan performanssia.

Juho: Sitä mä vähän yritin tossa..

Pentti: Ja niin sanottua art performance, taideperformanssia. Toivottavasti mul ei oo mitään sen kans tekemistä. Mä oon hirmu pettynyt, jos ne asiat mitä mä oon tehnyt, jos joku kutsuis niitä taideperformanssiksi.

Juho: Mä ajattelinkin olevan oikeassa et ilman parempaa sanaa joudun kutsumaan sua performanssitaiteilijaksi. Vai onko sulla asialle parempaa sanaa?

Pentti: No enhän mä voi puhua kuin omasta puolestani, mutta mä en koe olevani taiteilija. Pikemminkin oon pyhä sairaus joka levittää itseään, tai ehkä voisin kutsua itseäni salaisuuksien hinaajaksi, vanhaksi irstaaksi homoksi tai  perseveraatiksi.

Juho: Anteeksi?

Pentti: Perseveraatti. Tulee sanasta ”per se”, jokanenhan tietää mitä se tarkottaa, latinaa. Persevaraatti tarkottaa, se on myös psykiatrinen termi ja tarkottaa pysyä itsessään, saada valo kiertää kehää. Sitä myös käytetään autistisista ihmisistä tai ihmisistä, jotka sairastaa afasiaa. Niille juuttuu päälle, päälle, päälle, päälle, päälle, päälle.. Tää on psykiatriassa perseveraatio.

Juho: No sithän mä sain siitä paljon paremman luonnehdinnan kuin performanssitaiteilija. Sillon puhelimessa mainitsit, jos alussa puhuis, puhuit kolmesta työstä minkä kanssa olet ollut tekemisissä.

Pentti: Saanks mä? Hetkinen, mistäs mä otan...

Juho: Se oli se mun suuri ongelma ku..

Pentti: Mä huuhtasen tosta tota ja mä otan.

Pentti ottaa huoneen kulmassa olevasta roskakorista pahvimukin ja huuhtoo sitä pullon vedellä.

Juho: Näin se käy. Työ-yö, tän mainitsit puhelimessa, mistä siinä oli kyse?

Pentti: Mun tasolla? Joskus yhekskyt luvulla tein jonkun homman missä mä leikittelin työ ja yö-sanan, vaihdellen, ihan sama kuin tää [osoittaa kaulansa tatuointia, jossa lukee [Ku olla].. Mä tykkään leikkiä kielellä.

Juho: Millä lailla siis?

Pentti: Se oli yhdes näyttelyn avajaisis. Ei se mikään sen kummempi homma.

Juho: Okei, mä ajattelin et se olis ollu hyvä aloituspiste. Mut sit oli nää kolme varsinaista mistä halusin puhua, ”Köyhyys pelastaa”-banderolli...

Pentti: Joo, ”Köyhyys pelastaa”, mä tein Arsin avajaisissa 2006. Tota noin, oli 18 astetta pakkasta ja, ja, tuota noin. Mä asemoin itseni siihen puun viereen, laitoin narut toiseen puuhuun kiinni ja mä olin toisessa. Ihmiset käveli siitä ohitse ja katseli et ”mikä helvetin kaheli tänne on tullut, ootsä joku saatanan uskovainen, vai joku pettynyt taiteilija, joka ei oo päässy tähän Arsiin”. Jopa mun taiteilijakaverit häpes mua ja kiihdytti askeleitaan mun kohdalla. Että, mä olin siinä pari tuntia. Se oli  ihanaa, thämä on ihanaa. Olin tosi onnellinen. Se oli siinä Mannerheimintien patsaan ja Kiasman välissä. Yleensä mua ei kiinnosta ottaa kantaa johonkin, johonkin, tollasiin. Mä kutsun niit  Tiimareiks taide tiimareiks, ne on täynnä taide elämys krääsää, eräänlaista roskaruokaa, et vallitsee ainainen nälkä. Mut se seurustelu sen Mannerheimintien patsaan kanssa oli nastaa. Et tuota noin, mut Tiimariihan ei ole enää, se meni konkurssiin, että.

Hilla: Mä olin just sanomassa sun täytyy vaihtaa termii.

Pentti: Mun täytyy valita..

Juho: Mites Tiger?

Pentti: Mikäs se on?

Juho: Se on semmonen uus Tiimari. Kansainvälistynyt.

Pentti: Se on liian komee sana tässä yhteydessä.

Hilla: Mites joku Säästöpörssi tai Tarjoustalo?

Pentti: Jonnekin sinne suuntaan, Tokmanni tai jotain. Tiimari oli tosi hyvä, kun se on täynnä kaikenlaista krääsää. Ja tänä päivänähän siis tälläset taide temppelit on täynnä taidekrääsää, koska niil on hirmuset ongelmat, on aika isot tilat. Ja heidän täytyy saada sellasta tavaraa mikä täyttää ne tilat. Töiden pitäis olla isokokosia, värikkäitä, semmosia, vähän muskeleita näyttäviä koko ajan. Teoksen täytyy huutaa. Ja se on ongelmallista, kun kaikki nykyään huutaa. Mut kukaan ei enää kuuntele. Ni sillon just tollaset paikatkin huutaa ni se on vaan yhtä huutamista, vähän niinku netissä. Kaikki huutaa. Eihän, missä on se joka kuuntelee, kun kaikki huutaa? Ja se on tällästen isojen taideinstituutioiden ongelma tällä hetkellä, kun ne on rakennettu siinä ajassa, kun taiteilijat tuotti paljon tavaraa. Isoa tavaraa. Eli siis modernissa. Kymmenmetrisiä veistoksia, viistoist metrisiä maalauksia, nykyään myös  läjäpäin  digijutskaa. Nyt asiat on hajonnu toisenlaisiksi, asiat mahtuu tähän [tekee käsillä älypuhelinta kuvaavan eleen] eli kännykkään. Sä saat maailman siihen, kaikki maailman taiteet sä saat kännykkääs, periaattees. Et tota noin, se on mun mielest meidän ajan kuva. Tietokone, eikä tuota noin. Enää ruumis vaan jonka huipentuma on kännykkä. No se siitä.

Juho: Mainitsit tossa kävellessä tänne post-modernismin. Mikäs oli sun kommentti ironiaan?

Pentti: Niin siis, että, ironiahan tulee kreikankielisestä sanasta eirōneía, keskellä, ylhäällä, asioiden välissä. Ironia on semmonen aika tyypillinen nykytaiteen linja, koska se antaa taiteilijalle absoluuttisen vapauden. On mahdotonta sanoo ootko sä asiaa vastaan vai asian puolesta. Koska kun sä heität sen ironian puolelle niin okei, joku sano et ”sun näyttely on paska” ni sä voit sanoo et se oli tarkotuski et se on paska. Eli siis ironia, erittäin kätevä väline, tavallaan tän päivän maailmassa. Ja taiteilijat käyttää sitä paljon. Koska se antaa taiteilijoille täydellisen vapauden. Siis kantaa vastuuta. Ennen kun taiteilijat teki jotain asioita niin ne makso siitä päällään. Nyt pahinta mitä taiteilijalle voi tapahtuu on siis näkymättömyys. Hiljasuus, et se kohtaa välinpitämättömyyden. Se on jopa köyhyyttä pahempaa taiteilijoille. Koska taiteilija haluaa näkyvyyttä asioille, se on runoilija, se haluu julkisuuteen, ei kirjottaa pöytälaatikkoon tai ystäville. Ni sillon näkymättömyys ja välinpitämättömyys, meidän ajassa se on murhaavaa. Ja tuota noin, jos sä otat voimakkaasti, teet jotain asioita niin sillon syntyy jännitteitä ja esimeriksi Suomi on pieni maa, sä oot hyvin nopeesti ulkona. Ja sä oot loppuelämäs ulkona. Koska piirit on hyvin pieniä ja niin sanottuja taidetoimijoita, taidetätejä, tai niit vois kutsuu taidepoijiks, mutta nykyään, suurin osa kuraattoreist Suomessa on sellasii kolkyt, kolkytviis-vuotiaita, upeen näkösiä naisia, jotka on käynny koulunsa Rotterdamissa ja Antwerbenissä ja ne on tavallaan tälläsiä sisäänheittäjiä tänä päivänä. Ja tuota noin, heidän maailmankatsomuksensa sit ratkasee, koska kuraattori on mun mielest erittäin tärkee tänä päivänä, koska se valitsee. Mun mielest kuraattori on jossain mieles jopa tärkeempi ku taiteilija, sen takii monet taiteilijat on myös kuraattoreita. Koska kaikest täst mössöstä, se on hirmu olennaista mitä sä valkkaat. Vähän niinku netistä, siellähän on kaikki. Kuraattori on se joka poimii sielt netistä mikä on olennaista ja panee sen kasaan. Sen takii kuraattori on hirmu tärkeä siellä.

Juho: Onks sulle Sorbus-galleria tuttu?

Pentti: Sorbus? En mä oo käynny siellä koskaan, mutta mullahan ollu työhuone Kirstinkadun ja Hesarin kulmassa kolkytviisvuotta ja tota noin, mä oon lähinnä nykyään Helsingis, tai Kallios, turisti. Johtuu siit, koska mä oon syntyny siellä. Mä oon syntyny Hesarin ja Flemarin kulmassa. Ja mulle nykyään joku Istanbul on kotoisampi ku Kallio, jostain syystä. Eli en ole käynnyt.

Juho: Mua mietityttää toi kuratointi.. Sen gallerian idea on muuttaa suomalaista apurahakäytäntöä sillä lailla et galleriat sais ite apurahaa ni kuraattorilla, tai gallerialla olis suurempi vapaus valita taiteilijoista, koska nythän on tilanne se et ihmiset hakee apurahaa ja ne ehkä saa apurahaa ja ne on niitä, jotka on gallerioissa esillä. Mun mielest se liittyy siihen, aika edistyksellinen suomalaisessa taidekentässä, pyrkii muuttamaan koko galleria..

Pentti: No se on yks tapa, onhan noita,  Huutoja ja mitä kaikkii noita.

Juho: Huuto ja SIC taitaa olla sellasia, jotka pyrkii siihen samaan.

Pentti: Mä oon pari kertaa ollu siellä Huudossa vuoden sisään ja tota noin, se oli hyvin mielenkiintonen kokemus. Eli siis, ei oikeen tuota noin, tykätty siitä mitä mä tein siellä.

Juho: Aijaa, minkä takia?

Pentti: No siis, Huudossa mua vaan kiinnosti.. Siel on semmonen keittiö. Keittiöpömpeli keskel sitä galleriasalia ja tota noin, mä halusin tehdä sen mun asian siellä ja makasin siin lattialla ja tollast, mul oli semmonen aanelonen mis luki ”Niin kuin jumalalle puhutaan” niin tää galleristi tai mikä tää, Henni Oxman, tai joku tämmönen niin tai joku heistä kävi repimissä sen lapun pois ja heitti roskikseen ja sano et ”tää on meidän yksityistila, että, että.. Ei tänne saa tulla.” Tollasta, mitä siihen nyt sanoo: ”Just joo, yksityistila, kyllä, kyllä..” Ja sitte, tuota noin.. Me oltii siellä jossain niin sanotus projektitilassa. Sit me haluttii spreijata sinne seinälle sellanen lause ku ”Syödään leipäjonossa Kristus”. Ja siit tuli kauhee riita. Siis sen takia, että tuota. Ei sisällön takia vaan sen takia et se haisee.

Hilla: Spray.

Pentti: Tämä haisee tämä spray.. Ja sen takia se olisi täytynyt pyyhkiä pois. Eli tän kaltasia asioita. Nää nyt on tämmösiä pikkujuttuja. Kertoo siitä, että tavallaan tälläsis vaihtoehtopaikoiskin on tällästä.

Juho: Konventionaalista ajattelua?

Pentti: Hyvin konventionaalista, mikä on taidetta, mikä ei oo, mikä on taidetilaa, mikä ei ole taidetilaa, mikä on privaattia, mikä on yleistä.. Sehän on aina ihmisen päästä kiinni nää jutut. Riippuu sun näkemyksestä, miten sä näät. Mua niin sanottu, problematiikka et mikä on taidetta tai mikä ei oo, ei oo koskaan mua kiinnostanut. En mä edes tiedä mikä on taidetta. Toivottavasti mä en olis koskaan tehnyt taidetta. Mitä se nyt onkaan, en mä tiedä. Se on, ei mul oo minkäänlaista käsitystä siitä. Mulla taide on sitä, vähän niinku ihmisiä, että. Jos mä tykkään susta ni se on sama asia ku jos mä tykkään jostain teoksesta. Se on samanlainen asia, en mä ajattele mitä se on. Vähän niinku mä tykkään joistain ihmisistä ja joistain ihmisistä mä en tykkää. Ei tartte tykätä kaikista. Vaikka kaikki ihmiset on ihmisiä, sen takii ne kysymyksen asettelut ei mua koskaan kiinnosta. Ei se kuulu mulle ollenkaan. Jos mä olisin ajattelee nuorena miehenä, joskus 40 vuotta sitten tollasii ni mähän olisin saannu vetää itteni vessanpöntöstä alas. Ja heti kättelyssä. Enkä mä koskaan niitä vakavasti ajatellutkaan. Ja mul ei oo minkäänlaista suhdetta et joku on taidetila ja joku ei oo. Mun mielest tää on upee tila, voisin itse asias tulla tekee tänne jotain. Tää on mun mielest parempi ku kymmenen taidetilaa mitä voi olla. Mut ei tänne tietenkään saa sitä näkyvyyttä, mutta tää vois sopii johonkin hommaan paremmin ku joku Huuto tai Sorbus-galleria.

Juho: Ooksä tehny paljo tälläsiä teoksia gallerioiden ulkopuolella?

Pentti: Suurin osa. Mä tykkään kaduista, mä tykkään yllättää ihmisii, mä tykkään et ihmisil ei oo tavallaan, oikeen tiedä mitä tapahtuu. Mua kiinnostaa tehdä sellasii asioita. Esimerkiks ku mä olin Istanbulis ni kolme vuotta mä tein semmost hommaa mis mä tein semmost hommaa mis mä makasin metrotasanteella, sit oli moskeijoiden edes, mut pidätettiin monta kertaa. Siel mä olin opetellu turkiks sanoo ”olen musta kivi, suutele minua”. Ja se sai jotkut turkkilaiset raivoihinsa. En tiedä tunnetteks te islamia mut muslimin toive on päästä kerran elämässä Hadžiin. Eli pyhinvaeltaa Mekkaan ja kiertää mustaa kiveä. Mä vähän täräytin sitä, että tota noin. Että suuelkaa ennemmin toista ihmistä kuin jotain kiveä Mekassa, että ”olen musta kivi, suutele minua”. Se on tärkeetä, että, miten sitä sanotaan, ?????STAATTISTAHÄIRIÖTÄ, rakastatsä mua, rakastanks mä sua, vai lyönks mä sua. Sen mä tein joskus kymmenen vuotta sitten, nyt se olis hirveen tärkeetä tässä tilanteessa kun Eurooppaan tulee paljon ihmisiä Syyriasta ja tuoltakin.. Se ois hirveen tärkeetä et ihmiset tuntis islamia ja sen sisältöä ja myös muslimeille olis tärkeetä et ne ymmärtäis, että meil ei oo sellasta objektivia ku musta kivi. Tavallaan meidän syvin henkinen sisältö on tavallaan rakkaus. Et, rakkaus siis, sitä vois kutsua lähimmäisen rakkaus, et se on meidän, ytimessä.. Sehän tulee tietysti kristinuskosta ja niin edelleen.

Juho: Mikä on sun oma suhde tähän islamiin?

Pentti: Mä en ole muslimi. Ja tuota noin, monet mun hyvistä ystävistä on hardcore-muslimeja. Osa on jopa mennyt taistelemaan ISIKsen riveihin. Mä tavallaan ymmärrän heidän ajatteluaan, joka ei merkitse tietenkään sitä et mä hyväksyisin sitä mut mä ymmärrän sitä, koska.. Tilanne on hyvin monimutkanen ja.. Islam on äärimmäisen arvokas ja syvällinen asia ja se antaa ihmiselle elämää suojelevat rajat. En osaa sanoa sitä mut se on tärkeä asia, se oli mulle tärkeä 90-luvulla ja 2000-luvun alussa, koska ne asiat mitä mä tein. Mä myös piirrän, nää mun makaamiset pulujen ja kivien kanssa, kaikki nää kyyhkyymiset, ne kolahti muslimeihin. Ei ne pitänyt niit taiteena. Vaan ne tykkäs niistä. Ei ne ajatellu sitä et onks ne nykytaidetta tai jotain, koska Turkissa ei siihen aikaan ollut nykytaidetta sillä lailla. Nyt siel on Istanbulin bienaalit ja nää mut se on siis Turkin perspektiivissä yks tällänen helvetin ohut juttu, vähänku täällä olis joku Tannhäuser Kansallisoopperassa et sitä harrastaa pieni eliitti Istanbulissa, niin sanottua länsimaista nykytaidetta. Se ei kiinnosta turkkilaisia pätkääkään. Se on pieni eliitti Istanbulis joka sitä harrastaa. Se oli valtava vapaus, mä pääsin maahan suht koht lähellä mis ei oo tätä länsimaista nykytaidetta ja tällästä, voisko sanoo ateistista nihilismiä. Ja se pelasti mut. Luojan kiitos. Eli taistelu Islamin kanssa pakotti mut täsmentämään kaikkee mitä mä olen. Ja mitä mä haluan tehdä, koska se vastus oli niin kova. Täällä ei saa vastusta. Täällä tuota noin, taiteilija, se, ja taide on joku sellanen et, joku jossain, semmonen kolmosen uutisissa joku lisäke tai joku tällänen, vitsi, tai ironia, tai viihde, tai sitte joku, jotain sellasta ei vakavasti otettavaa. Vähän niinku suomenkieli sanoo et ”sehän on ihan niinku joku performanssi, eihän se oo totta”, ”nyt aletaan menee performanssin puolelle”, ”täähän on ihan performanssia koko homma”. Eli ei vakavasti otettavaa, se kertoo aika paljon.

Juho: Ajatus täällä on et taide tai taiteilijuus on muusta maailmasta jotenki irrallinen asia.

Pentti: Nii, et se on niinku joku ammatti. Ku mä olin nuori mies ku mä mietin näitä asioita vakavasti ni mä mietin et mä en muuta ikinä näitä asioita ammatiksi, siksi mä en oo anonu apurahoja. Se oli yks keino ehkästä et se muuttuis ammatiksi ja mä alkasin miettii et miten mä tällä elätän itseni. Ja tuota noin, välillä se on ollu helppoo ja välillä vähän vaikeampaa. Ja, ja.. Öö. Tänne on nyt jotenkin ryömitty ja elossa ja tota noin, näin jälkeen päin se oli mun kohdalla viisas ratkasu, koska mä nään mun ystävät, mun sukupolven taiteilijat ni ne on kaikki professoreita tai sit viidettä kertaa viisvuotista tai, apurahaputkissa mistä te voitte vaan niinku siis et voiks tää olla totta, teidän sukupolvet, mut mun sukupolvi.. Saatto kun sä sait ekan apurahan ni sä saatoit odottaa et tää jatkuu taide-eläkkeeseen asti. Ja mul on ystäviä jotka on siis 35 vuotta saannu apurahoja ja sit siirtyy suoraan taiteilijaeläkkeelle. Nythän se kuulostaa ihan järjettömältä mut näin se vaan oli. Suomes oli neljä-viis kertaa vähemmän niin sanottuja ammattitaiteilijoita, kaheksyt-seiskyt luvulla kun nyt. Se kertoo myös paljon. Ja tota noin, Suomi on helvetin helppo maa taiteilijalle.

Juho: Missä mielessä?

Pentti: Tää on tällänen lintukoto missä tavallaan taiteilija, se ei välttämättä löydä kovaa vastusta. Se vaan hiljalleen siirtyy syrjään tai siirtyy olemaan samanmielisten henkilöiden kanssa mutta se ei saa vakavaa kritiikkiä eikä vakavaa kilpailua. Se olis taiteilijalle äärimmäisen tärkeetä et se näkis maailman taidetta, niinku tosi hyvä, vähän samalla lailla ku joku Sibelius-akatemian sellon soittaja menis kuuntelee New Yorkiin mitä maailman parhaat soittajat. Ni siihen tulee ihan erilainen mitta..

Juho: Musiikkimaailma on paljon tutumpaa, tosta musajutusta, jos sä rupeet soittaa minkä tahansa genren musiikkia mitä kukaan muu ei soita ni sä oot hetken aikaa Suomen kuumin yhtye.

Pentti: Se ei ole kovin vaikeaa mut jos on sata tuhatta bändiä ni sun on pakko jotenki profiloitua ja tehdä jotain todella ainutlaatuista. Suomi on pieni maa mut se on helvetin hyvä mitä mä oon katsonut, tää kansainvaellus mikä nyt on menossa Berliiniin missä nää suomalaistaiteilijat alkaa asuu ja elää. Mut jos sä haluut tehdä jotain hyvää ni mä suosittelen, koska siel sä näet maailmantaidetta joka päivä. Siel on kahdet sadata avajaiset joka päivä, jos sä oot vahva. Suurin osa tietty kadottaa siellä itsensä. Eli niin sanottu Berliinin taideskene, se menee juhlinnan puolelle. Liikutaan avajaisist toisiin hienot hatut päässä, upeet kostyymit, se alkaa menee taide-elämäks.. Et duunit alka olee vaa sellanen sivuseikka et ”aaa taas on upeet avajaiset siellä” ja ”taas on siellä” ”mitä mä teen, mä teen jonku mageen hatun tai ehkä mä seison päälläni tai mä roikun pää alaspäin katosta”. Se menee aika herkästi tälläseks. Ja huomattava osa, lähestulkoon suurin osa kadottaa ittensä. Mutta se on kuitenkin yks mahdollisuus.

Hilla: Haittaako jos tässä samalla otan kuvia kun puhut?

Pentti: Älä ota. Ja mun mielest sä voisit laittaa ton hetkeks kiinni, kato sen takii et sulle tulee hirveesti matskua.

Nauhuri suljetaan hetkeksi Pentin pyynnöstä. Pyynnön syynä on minun huomioonottoni: Pentti on huolissaan purettavan materiaalin määrästä. Kerron että olen ok asian kanssa ja jos vain sopii pidän nauhurin mielelläni koko ajan pyörimässä kaiken keskustelun dokumentoimiseksi.

Nauhuri käännystetään jälleen.

Pentti: Mä oon kerran pari tehnyt jotain tollasta.. Se oli äh. Onks sul kiire?

Hilla: Ei.

Juho: Sä ilmeisesti seuraat mitä taiteessa tapahtuu.

Pentti: En seuraa mut mä seuraan mitä maailmassa tapahtuu, taidetta sinäänsä mä en seuraa. Mutta tuota noin, tietysti mä herkistän korvani ja silmäni, jos mä kuulen tai nään jotain sellasta missä on jotain sellasta mikä mua koskettaa.

Juho: Tos aikasemmin puhuttiin siitä ironiasta. Tota noin, sun työskentelyyn, saaks sitä kutsuu työskentelyks?

Pentti: Käytä ihan mitä nimee vaan.

Juho: Työskentelys on kantaaottavuus isossa roolissa.

Pentti: Nii, se vähän riippuu miten kantaaottavuus määritellään. Mut mä oon tehny hyvin, hyvin introverttejä duuneja ja hyvin ekstroverttejä ja mä en erota niitä toisistaan. Mun mielest sä oot kaikkein kantaaottavin ku sä oot kaikkein henkilökohtasin. Jos sä katot, historiassa, tuota noin, merkittäviä teoksia. Niin niis aina näkyy myös se taiteilija jollain oudolla tavalla. Siis se on hirmu vaikee määritellä, vaikka ne olis, kertois jostain taistelusta, sotataistelusta, ni se taiteilija näkyy. Se on joku hirmu-hirmu hen... Jos sä katot maalareita Caravaggiota, Goyaa, ketä tahansa, ni se heti.. ”Tän on pakko olla Goyan tekemä”, ”Tän on pakko olla tämä tai tuo”. Ne on aina hirmuhenkilökohtasia, vaikka se aihe vois olla vaikka.. Ajattele vaik Beethovenin Eroica-sävellystä. Tai, ni aina heti se Beethovenin henki, pari nuottii ni ”Ah, tää on Beethovenii”. Vaik kertois ties mistä.. Ja sillon se kantaaottavuus niin ????STAATTISTAHÄIRIÖTÄ poliittista tai ei-poliittista menettää jossain määrin merkityksensä. Sillon jostain asiasta nähdään ”Ahaa, tämä on poliittinen teos”. Tai ”Tämä on kantaaottava”. Ni sillon peli on mun mielest jo menetetty. Mun mielest sillon se on jotain muuta. Mua koskettavaa asia on se, että, että.. Et joku vaan satuttaa mua, koskettaa mua, ja mä en oikeen tiedä mistä on kysymys..

Juho: Tuon tunteen mä tiedän.

Pentti: Tai onko se sitten kantaaottavaa tai ei, mun mielestä Malevichin Musta neliö on älyttömän kantaaottava, vaikka se on täysin abstrakti duuni. Musta neliö valkosella kankaalla.

Juho: No mitä se sit sanoo sulle?

Pentti: Mitä se sanoo mulle? No sitähän mä en sano sulle, koska sähän voit mennä ja tehdä sen asian mitä mä sanon siitä. Mä haluun tehdä sen itse. Se on hyvin yksinkertasta. Siis, ei kukaan vakava taiteilija luovuta kaikkein kauneintaan taiteeseen. Ja sitä sun kannattaa miettiä, et mitä se tarkottaa.

Juho: Jään sitä varmasti miettimään. Yks juttu mikä rupesi mietittymään oli et miltä köyhyys pelastaa? Se oli raha, kunnia, asema.

Pentti: No joo, se oli jotain vastauksia mitä mä olen antanut joissakin tilanteissa, että.. Kai kuulitkin siitä edelisestä hommasta etku mä olin sen ”Köyhyys pelastaa”-kyltin kanssa ni siin meni Suomen rikkain nainen ohi, tää Rafael Seppälä ja kysy ton saman kysymyksen. Ja tota, et, että.

Juho: Se oli ehkä vastaus hänelle?

Pentti: Mitä?

Juho: Oliks se vastaus tälle Rafaelille?

Pentti: Mä vastasin hänelle mut mä en vastannu noilla sanoilla, että.. Että.. Sanotaan et täs on hyvä lähtökohta miltä köyhyys pelastaa:” Rahalta, asemalta, kunnialta ja itseltä, missä ulkoinen köyhyys ja sisäinen köyhyys on yhtä.. Missä ulkoinen köyhyys ja sisäinen köyhyys on yhtä. Köyhyys pelastaa.”

Juho: Aivan. Tärkee täsmennys.

Pentti: Joo. Tää on tärkee täsmennys. Mut enhän mä tietenkään, jos mä oon jonkun banderollin kanssa ni lähde tälläseen filosofiseen keskusteluun, se on sit vähän akateemista. Mutta kun kysyttiin.

Juho: Ootko seurannu tätä leipäjonokeskustelua viime päivinä?

Pentti: En oo. Mitä?

Juho: No siis, täs on viime päivinä ollu, puhuttu leipäjonoista paljon ja ne on ollu ylipäätään läsnä, keskustelussa huomattavan paljon. Ihan siis kuinka ne pitenee, ja sit käytännön seikkoja kuinka leipäjonot saa entistä enemmän jaettavaa et se tilanne paranee. Nykyään on kylmäketjukuljetus leipäjonoon.

Pentti: Oho!

Juho: Ajattelin et herättääkö se mitään ajatuksia.

Pentti: Mä en oo niitä kuullu tai lukenu, että, sanotaanko et hämmentävää.

Pentti vastaa tyttärelleen kännykällään.

Pentti: Anteeks mä vastaan tyttärelleni.

Juho: Kaikessa rauhassa.

Pentti: Tää on tätä modern times, tai miks tätä kutsuis.

Pentti: Joo, yheksänkyt seittemänkö se oli. Tein sen syödään leipäjonos, Pelastusarmeijan leipäjonos, me vietiin, ruokapöytä leipäjonon viereen ja syötiin siinä ja osa leipäjonolaisist heitteli meit kivillä ja huus et ”saatanan fasistit, menkää helvettiin, kehtaattekin tulla tänne syömään”. Siis leipäjonoon. Ja tota noin, jotkut ihmiset sano, joita mä olin kutsunu sinne et he ei tuu tollaseen tilaisuuteen, että sehän on ku joku natsien kristalliyö kun kirjoja poltetaan. He ei halua olla mukana tollases jos otetaan kuvia ja he näkee et on ollu tälläses tilaisuudes mukana missä leipäjonos syödään. Se herätti tälläsiä tunteita ja sillon, meitä haukuttiin fasistiks ja natsiks ja ties mikskä.

Juho: Onks toi vahvin reaktio mitä sä oot sannu tehdessäs?

Pentti: Ei.

Juho: Mikä on?

Pentti: No siis, mua on potkettu ja syljetty ja pidätetty ja, ja.. Mä oon menettäny lähes tulkoon kaikki taiteilijaystäväni, koska eihän taiteilijat tykkää tälläsestä asenteesta. Taiteilijathan haluu, noin normaali taiteilijhan haluu apurahoja ja haluu Kiasmaan ja haluu näitä normaali asioita. Taiteilijat on kuitenkin aika konservatiivisia ja ei kovin luovia ni ku ne löytää jonkun jutun ni ne hirttää itsensä siihen, yrittää takoo sitä uraa. Ni sellasetki taiteilijatki kokee mut siis epämiellyttävänä, vaarallisena. Et noi sun ajatuksethan voi vielä tarttua. Taidehan, siis niin sanottu taide on uskon varanen asia. Jos sä teet jotain ni sun täytyy uskoo et se on tärkeetä, et sä muuten sitä tekis. Ja sen takia taiteilija voi myös menettää uskonsa. Ja sillon sellanen ihminen joka uhkaa sun uskoos, se on kerettiläinen. Et mul on yks kaveri tuota noin, tämmönen, öö, valokuvataiteilija ku Harri Larjosto, joka kirjotti kirjan jostain unistaan ja se oli hauska tuota noin, hänel on episoodi minustakin. Että, kerto et keskuudessamme on huijari ja roisto. Et olimme kokoontuneita unessani johonki taideavajaisten tapahtumaan, mutta seurassamme oli roisto ja huijari. Ja hän mainitsi minun nimeni. Tää kuvaa keskiverto taiteilijan asennetta, ”et kuulu joukkoomme”. Vähän ku on heteroseksuaalisti homodiskossa ku valomerkki tulee, yht’äkkii kaikki ryntää ja tää hetero jää yksin. Ni sil on vähän outo fiilis, tai toiste päin, homo heterodiskossa. Tai kristitty muslimien hommissa. Mä melkeen 90% oon menettänyt kaikki taiteilijaystäväni.

Juho: Tosi outoo, kuvittelis et taiteilijat mitä mä ite tunnen ni olis vaan innoissaan. Mut ne on nuorii.

Pentti: Ne on nuorii, se on varmaan sukupolvikysymys, mutta ne on nuoria ja mul on kans se et voimakkaasti et mul ei oo tabuja. Mä käsittelen niin sanottuja uskonnollisia asioita tai seksuaalisia asioita ja insenssiä ja perversioita. Ja mitä vaan, enhän mä niitä julkista. Esimerkiks Facebookis, koska mut korjais huoltopoliisi. Ja tota noin, mut niinku.. Vaikka sanojen tasolla yks mun viimesin duuni oli semmonen, että ”Taas Isi! ivaa:  “rakkain oot sinä  vain, kunnes löydän jotain lutkahtavampaa”. Eli siis kato, tähän on piilotettu negatiivinen Oidipus-kompleksi. Tehän tiedätte klassinen Oidipius-kompleksi mut negatiivinen Oidipus-kompleksi on semmonen missä poika haluaa äidin tilalle isän rakkauden kohteeksi. Ja tässä se on piilotettuna tähän oraakkelimaiseen lauseeseen eli siis se lutkahan olen minä, mulla on perse paljaana ja mä toivon et Isä, isolla kirjotettuna, eli mä sekotan tän taivaallisen isän ja tän biologisen isän toisiinsa. Nais mua perseeseen. Niin-ni, kato, tavallaan tälläsis kategoriois ku liikutaan ni sillon liikutaan ties missä. ”Kunnes löydän jotain lutkahtavampaa.” Me kaikki ihmiset halutaan tulla rakastetuks ja me pelätään et me menetetään se toisen ihmisen rakkaus ni tää on tälläsen pojan pelko missä se pelkää menettävänsä sen isän tai taivaallisen isän rakkauden. Et kun se löytää paremman reiän mitä mulla on. Mul on vaan perseenreikä mut mitä jos se vaik rakastuu naiseen ja löytää vielä paremman reiän tai paremman perseenreiän. Niin niin, tuota noin. Mä tällä hyvin oudolla tavalla käsittelen rakkautta. Yleensä ei käsitellä tällä tavalla, koska ne koetaan perversioina. Ja mä en erottele asioita, mä tuon siihen sen teologisen kielen, psykoanalyyttisen kielen ja sit mä yhdistän siihen vielä teon. Eli sen takii mä menin aikoinaan Turkkiin. Mä olin ensimmäisen kerran Turkissa 1989 mut sit aktiivisemmin siin 1990-luvun puolivälissä. Mikä se syy oli, kun mä en löytänyt koko länsimaisesta maailmasta tai taiteesta sellasta joka olis mua koskettanut. Mut sit mä löysin sen Konyan kaupungista sellanen henkilö ku  Jalal ad-Din Rumi, semmonen mystikkorunoilija. Ja tiedät ehkä, hän on perustanut tän Whirling Dervishes, siis nää pyörivät dervissit. Ootte varmaan joskus nähny kuvia tai jotain. Siis..

Juho: Pyörivät dervissit?

Hilla: No siis kerro sä vaan ku tiedät tyypistä.

Pentti: Mut kerro mitä sä ajattelet näistä pyörivistä dervisseistä.

Hilla: Mä en oo ihan varma tiedänks mä..

Pentti: Ne on sellasii miehii, jotka pyörii akselin ympärillä. Niil on pitkät hameet ja ne pyörii, niil on semmonen iso hattu päässä jota kutsutaan kûlah, se tarkottaa ruumisarkkua. Ja tää Rumi on runoilija, muusikko, uskonnollinen ajattelija ja tanssin, se on kaikki pistäny yhteen. Meil ei oo lännessä semmosta figuuria, ehkä Shakespeare vähän. Mutta tuota noin, Shakespeare ei ollu uskonnollinen ajattelija. Tää Rumi oli myös mukti, islamilainen pappi kunnes se sekos, tässä pappi on väärä sana, anteeks, imaami. Se sekos neljäkymppisenä ja rakastu semmoseen kiertelevään johonkin trubaduurimystikkoon ja sit se alko kirjottaa valtavasti rakkausrunoja. Siis Islamissa, hän ei ollu homoseksuaali, islamissa kahden miehen välinen intohimonen suhde, ei sen täydy olla ollenkaan fyysinen, Islam ei katso asioita sillä tavalla. Ja se oli se syy miks mä menin sinne, mä halusin yhdistää nää kaikki asiat, teologian, filosofian, psykoanalyysin, taideajattelun, kaikki, mä en sulje mitään pois. Ja esimerkiks länsimainen taide noin tapissa on hyvin ateistista ja hyvin kapeeta loppujen lopuksi, siistiä. Ja esimerkiks uskonnolliset asiat on ollu tabuja. Ja jos sä käytät sanaa Kristus tai Jumala ni ahaa ootsä joku Viktor Klimenko tai Anne Pohtamo-osastoo.. Heti tulee tämmönen, mikskä sitä vois sanoo, sellanen halveksiva asenne et sä taidat olla vähän idiottti. Mä muistan esimerkiksi yhekskyt-luvun alussa kun mä olin aika yksin näissäkin teemoissa niin, niin, mä olin 1980-luvulla suht koht menestynyt noin establishmentin kulmasta, niin mä muistan esimerkiks sillonen nykytaiteen museonjohtaja Tuula Arkio sano mulle ”Pentti älä maalaa itseäsi nurkkaan” mun taiteilijakaverit sano et ”se on ihan seonnu, siit on tullu joku saatanan uskovainen tai jotain tällästä”. En mä ole uskovainen, mul on erittäin heikko usko, mä en edes usko taiteeseen ja mä kärsin siitä. Kiva jos jollain on vahvempi usko taiteeseen tai johonki sen kaltasiin asioihin, mutta mä kärsin uskonpuutteestani. Mutta nyt mä huomaan, että mulla on sama uskonto kuin todellisuudella sama usko kuin puluilla ja kivillä, sama Jumala kuin kuolleilla 

Juho: Onks se jotain henkisyyttä vai tämmöst rajojen, liuttamista, hahmottamista?

Pentti: En mä tiedä siitä mitään, en mä tiedä mikä on henkisyyttä, en mä osaa sanoo sellasest mitään. Mut Rumii anto mulle valtavasti, koska se yhdisti musiikin ja runouden ja teon, kaiken yhteen. Se oli ihanaa. Ja meil ei oo lännes sellasta. Ollenkaan. Asiat on eriytyneitä. Hirmusen eriytyneitä, sä teet tätä ja tätä ja tätä. Spesialisoitunutta. Ja tota noin, Rumista mä löysin sellasen mestarin joka vähän näytti et asiat voi laittaa yhteen.

Juho: Mä voin samaistua ajatukseen, josta puhutaan mutten osaa pukee sitä sanoiksi suomeksi. Mikä on musta tosi mielenkiintosta.

Pentti: Niin, koska.. Se kertoo vaan siis meidän kielestä ja ajattelusta, se on niin osittunutta ja lokeroitunutta. Se on saavuttanut valtavasti tieteellisessä ajattelussa ja sitä kautta teknologia.. Mehän oltaan tehty kännykät, mehän ollaan tehty raketit, eihän niit oo muslimit  tehny tai hindut, me ollaan ne tehty. Koska meidän tieteellinen ajattelu on niin pitkälle kehittynyt. Mut me myös maksetaan siit hirvittävä hinta.. Kauniisti sanottuna niin lumo katos maailmasta. Lumous, se ku pikkulapsi katselee vesilätäkköä tai lumoutuneena.

Juho: Leikki.

Pentti: Niin, se katos. Ihmisethän kävelee täällä niinku näin. [Näyttää kämmet ohimollaan rajoittunutta katsekenttää.] Ja ei se aina näin oo.. Islamilaises maailmassa se on hyvin erilaista, koska Islam ei oo joutunu käymään valistuksen kiirastulta läpi. Se on sil nyt edessä. Mut me ollaan käyty se läpi. Viissataa vuotta.. Valistusta ja täs on tulos. Eurooppalainen ihminen on ihan hukassa. Nyt kun talous laskee ja kato mä oon sen verran vanha jätkä et mä synnyin siihen aikaan, kun kaikki meni ylöspäin. Ostit kämpän niin kymmenen vuoden kuluttuu niinku inflaatio makso sen kämpän ja sul oli yksiö Kalliossa. Ku kaikki nousi vaan koko ajan, hinnat ja arvo nousi ja ja.. Sama oli apurahoissa. Niit tuli koko ajan lisää ja ja.. Kaikkien arvo kohos koko ajan. Talous nousi rymisten. No muutamia breikkejä sit oli 1990-luvun alussa ja joskus seiskytluvulla. Jengil on kaikkee ja nyt kaikki itkee. Kaikki eniten näyttää itkevän ne, jotka on työssäkäyviä. Jos heiltä otetaan pitkäaikaistyöttömilt, yksinhuoltajilta, mielenterveyspotilailta, niiltähän on jo viety kaikki. Eihän niillä oo enää mitään. Niin nytten nää, tää keskiluokkanen massa, jolla on vielä aika helvetin hyvin asiat. Siis näihin köyhiin, työttömiin, pitkäaikaistyöttömiin, niin, niin, vain kuoleen ruumiin yli otetaan pekkaset minulta pois tai jotain, ne ei haluu luopuu mistään. Ei siis yhtään mistään. Surullista. Tosi surullista.

Juho: Ajatus et Köyhyys pelastaa niin. Ihmisen elämä itse on kokonaan sen talouden ja rahan ulkopuolella.

Pentti: No, merkittävimmät asiat. Terho-kodin johtaja, tää ylilääkäri, niin se kymmenen tuhatta ihmistä on saattanut rajan tuolle puolen, sano, että duunarista vuorineuvokseen kahden-kolmen viimesen päivän aikana kaikki ihmiset on samanlaisia. Kaikki puhuu rakkaudesta, perheestään, puolisoistaan, lapsistaan, mut ei urastaan. Eikä rahasta. Olit sit vuorineuvos tai, se kertoo mikä täs ihmiselämäs on tärkeetä, toiset ihmiset. Ja rakkaus, eikä se tarvi olla mikään idealisti. Vaan se on ihan tällänen konkreettinen asia. Kuoleva ihminen, se joutuu laittaa, priorisoimaan. Mehän voidaan valehdella vielä tässä vaiheessa, mutta kuoleva ihminen, sil on aika ohi. Sillon se tulee se ihmisen kirkkaus ja priorisointi, skarppius. Kuolevia kannattaa kuunnella. Ja niille kannattaa tehdä teoksia.

Juho: Mitä sä tarkotat sillä?

Pentti: Niin, että, ei kannata tehdä aikalaisille vaan kuoleville. Sillon kuolevist tulee mitta sille mitä sä teet. Ei maksetuista taideihmisistä eikä sun kavereistas. Koska kuten laulaja sano ammoin,  ”en tiennyt, että nojasin niin moneen kaatujaan”. Et.. Sillon kannattaa ottaa se mitta, vaikka siitä että tekee kuoleville, et mitä kuolleet pitäis tästä mitä mä teen. Ei sitä mitä ajattelee joku mun kaveri tai Sorbus-gallerian pitäjä tai tuota noin, niinku muuta.. Setä ja täti tai puhumattakaan jostain toimittajasta jossain lehdessä. Jos sen ottaa mitaks niin, mut suurin osa ottaa tietysti.. Mä muistan yhekskytluvulla kun Hesaris oli sellanen toimittaja ku Anne Rouhiainen ja me tehtii yks homma Hesarilla. Missä mun, Erkki Haapaniemi kusi mun päälle. Niin tää oli tuota, porttikongissa housut kintuissa niinku kakal ja tollasta noin. Se käveli ohi ja kusi mun päälle pitkät liraukset niin tää Anne Rouhiainen, se oli sillon Hesarin paras näyttelykriitikko ni se sano, että ”alkoholisoitunut pitkäaikaistyötön Koskinen on tuonnut porukkansa tänne”. Että, että... Eiks täst kaverista päästä niinku eroon? Ja sit mä muistan parin seuraavana päivänä heti tän Hesarin artikkelin jälkeen mä näin jotain mun kavereita, ne oli että ”et kai sä tää mitään pahaa nyt itselles, et sehän oli vaan yhden ihmisen mielipide, älä nyt hei tee ittelles mitään”. Mä sanoin et nyt mä en oikeen ymmärrä, et tuota.. Sehän oli paras kritiikki mitä mä oon saannu. Totta, sillon.
Se ei ollu taidepuhetta, se oli totta, tai kuten kriitikko Otso Kantokorpi joka valitsi myös ennemmin totuuden  kuin tahdikkuuden kirjoittaessaan mun tekemisistäni: "Ei se ole työtä ei taidetta eikä mitään"

Täsmällisesti sanottu, mut tietysti ei oo tapana sanoo noin, nythän mä voisin.. Joku jos jostain sanottais lehdessä ni se varmaan nostais kunnianloukkaussyytteen. Mutta, että se oli totta. Se ei ollu taidepuhetta, kaikki on vaan jotain taidepuhetta. Niinku tällästä, lässytystä. ”Vaikuttava teos”, ”hieno teos”,  "pysäyttävä", näähän on ihan tyhjiä sanoja.

Juho: ”Tutkii luontosuhdetta..”

Pentti: Tutkii luontosuhdetta, just niin, näitä on kuultu. ”Tutkii yhteiskunnallisia tuota noin suhteita” ja just tää ”tutkii” – kato, tieteestä lainattu sana. Mis taiteilija kokee et se saa oikeen, nyt otetaan vähän vakavammin ku minä sanon, että minä tutkin köyhyyttä teoksissani. En mä mitään köyhyyttä tutki. Mä oo koskaan mitään tutkinut. Mutta aika useesti sitä tutkii sanaa käytetään. Ja koska kielellä on se valta, ei teoksella. Sanoilla saadaan valta, kun teoksen ympärille, se sanotetaan tietynkaltasille sanoille. Siit tulee se valta. Et tuota noin, se on hyvin yksinkertasta, sen takia ne jotka sanottaa asioita ni heil on iso valta. Ja, ihmiset tekee semmosia asioita millä ne kuvittelee saavansa sit niit sanoja. Ja hyvä niin. Mut et jos jaksaa sen paineen niin alkaa tapahtuu mielenkiintosia asioita.. Et vähän niinku nää kuolevat ihmiset siel Terho-kodissa ni kielellisellä tasolla te näätte millaseks se menee. Ne perustavat sanat. Rakkaus, vaimoni, mieheni, äitini, poikani, niin, nää on viimeiset sanat mitä ihmiset käyttää. Ne on niit perustavia sanoja. Sillon jos sä lähdet tekemään esimeriks näillä perustavilla sanoilla niistä asioista niin asiat alkaa muuttuu mielenkiintoseks.. Se voi yllättää jopa sut. En mä ajatellu ku mä olin seiskytluvulla nuori mies, että tota noin, et mä teen tälläsii asioita nytten. Sehän oli kauhistus mulle itsellekin. Koska kylhän mä tiesin miten siin käy.

Juho: Hyvin.

Pentti: No siis jossain mieles hyvin, mutta noin ihnimillisesti katsottuna ihminenhän minäki olen. Olishan se kiva, mua ei ole esimerkiks 20 vuoteen kutsuttu yhteenkään taide systeemin näyttelyyn. Siis yli 20 vuoteen, ja mä oon kuitenkin tehny koko ajan. Niinko, sit mä oon joskus keskustellu niiden taiteilijoiden ja kuraattoreiden kanssa, jotka järjestää kaikenlaisii näyttelyitä, tapahtumii ja tommosii, mä viitsi edes nimiä mainita, niin, niin.. Yks hauskimpia kommentteja oli et ”eihän sua uskalla kutsua, koska ei koskaan tiedä mitä sä teet”. ”Aha, tääkö on se kriteeri. Eiks sen pitäis olla pikemminkin plus-asia, eikä minusmerkkinen”. Mut tässä sä näät kuinka turvahakuista asiat sit kuitenkin on. En mä sano, että syntyy jotenki parempia teoksia tai jotenkin niinku näillä keinoilla. Ei tietenkään, siis, ei oo mitään reseptiä. Ei oo mitään reseptii, hyvä duuni voi syntyy palatsissa. Miljoonabudjetilla. Tai mä annan vaikka esimerkin, vaikka tämmönen kuuluisa taiteilija ku Bruce Nauman, mä muistan ku se sano näin, että se oli ihan pihalla taiteiden, se heitteli työhuoneellaan palloa seinään. Se ei tienny mitä se tekis, sit hän.. Teen tästä sen duunin. Mä heittelen palloo työhuoneella. Siit tuli klassikkoduuni. Se kesti kymmenen minuuttii, se makso euron. Tehdä se duuni. Nyt se on jossain Momassa se duuni. Et, et.. Ei sitä koskaan tiedä. Mist se löytyy se systeemi. Ja tota noin.

Juho: Ooksä taidekoulutettu?

Pentti: Äää, en. Siis, joo, mä oon, mul oli opettaja, sellanen ku Seppo Lampiranta. Yks alkoholisti. Mä ostin sille aina viinaa joka päivä ja se opetti mulle taidetta.

Juho: Haha.

Pentti: Ja tota noin, se oli myös.. On semmonen kuuluisa suomalainen taidemaalari ku Henri Wuorila-Stenberg, se oli myös hänen opettajansa. Koulutuksen päätteeksi sano, että hänel ei ole koskaan ollut niin lahjatonta oppilasta kuin mitä minä olen vielä lahjattomampi ku Henri Wuorila-Stenberg, että seki on ihan paska, mutta mä olen täyspaska. Eli tota noin, hän opetti taidetta, mutta se mitä mä sain häneltä, mä sain, häneltä valkosen tulen. Hän oli oikea taiteilija, mä sain sen intohimon, hän oli jo pahasti alkoholisoitunut ja kaikin puolin tillin tallin. Mutta tuota noin, hänes palo tuli. Ja se oli se kaikist tärkein juttu. Tekniikoita, eri asioita, niitä voi kuka tahansa oppii. Käyttää kameraa, käyttämään mitä vaan. Mut jos sul ei oo tulta ni siit tulee tiskivettä. Sä voit oppii mitä vaan, tietokoneet, samantekevää mikä se väline on. Mut sul täytyy olla se intohimo.. Jos ei sul oo sitä niin ei siit mitään tuu. Seppo Lampiranta anto mulle sen lahjan. Mä kutsun sitä tässä nyt vähän tämmösellä runollisella nimellä, valkonen tuli. Ja jos se palaa niin sä et voi epäonnistua, koska kaikki mitä sä teet, ni sä teet sillon sen sydämestäs. Et sä voi epäonnistua, sä oot sillon ku lapsi. Ei lapsi ajattele et saanks mä tästä hyvän kritiikin tai saanks mä tästä rahaa? Vaan se tekee sen mikä on sille tärkeetä. Mä muistan, nuorena miehenä mua kosketti semmonen tarina kun lapset leikkii hiekkalaatikolla ja sit yhel lapsel on tosi hauskaa jonkun lelun kanssa. Se siinä häärää, ja tollasta noin. Sitte toiset lapset: ”perkele, tolla on tosi nastaa”. Ja ne omat lelut ne heittää siihen nurkkaan ja sit ne pöllii siltä sen lelun ja tota noin, sit vähän aikaa, ne kyllästyy. Eli, eli. Ja pettyy. Eli se juttu oli sen lapsen ja lelun välises suhteessa. Se leikki. Ei sitä voi viedä siltä. Sit se kehitti jostain uudest jutust leikin taas se lapsi. Jostain toisest, ja nää taas kato, mistä löydetään se leikki. Ei tietenkään, sä leikit ni sä tuut leikityksi. Se oli sitä taidetta, tän lapsen ja lelun välinen suhde. Vähän banaali psykologisoiva selitys, mutta kliseet alkaa mun iässä olee totta. Kuten se et me kuollaan kohta. Te ootte nuoria ihmisiä, teille se on sana. Mulle se on totta. Suurin osa mun elämää on jo takana päin. Mä täytän vuosia nyt marraskuussa. Se merkitsee sitä, että, ihan näin numeraalisesti vaikka mä eläisin sata vuotiaaksi ni suurin osa mun elämää on jo takana päin. Ja sillon tässä vaihees kaikki kliseet alkaa olla totta. Ja myös tommonen, lasten leikki, se on mulle tosi tärkeetä. Eli olen saannut taidekoulutusta. Mutta otetaan se taide-sana siit pois.

Juho: Koulutusta.

Pentti: Olen saannut koulutusta, parasta mitä ihminen voi saada. Sain lahjaksi tulen toiselta ihmiseltä. Sen parempaa lahjaa ei voi toinen ihminen toiselle ihmiselle antaa. Se on rakkautta, eräänlaista rakkautta. Ja, ja, tuota noin. Se on parasta, tekniikkaa, tälläsiä asioita, voi tuhannet ihmiset opettaa, tää maa on täynnä hyviä kameran editoimiseen, veistotaiteen, laulutaiteen, musiikin, opettajia. Mutta tuota noin, se että, mistä sä löydät sen ihmisen joka antaa sulle sen tulen.. Sä et voi antaa sitä itse itselles. Mut sä voit olla auki. Alttiina, vähän niinku maata kadulla. Joku voi potkasta, mutta joku voi tota noin, naida sua perseeseen. Tai joku voi sitten tuota noin, suudella sua tai sit antaa ku olla. Et kaikki lähtee hyvin ennalta-arvaamattomiin suuntiin. Elämä on sellasta. Et, et.. Sit täytyy olla säkää. Tuuria, et oikeet ihmiset on oikeeseen aikaan, koska, herkästi ihmiset stumppaa. Ja taiteilijat on kovia stumppaamaan toisiaan; ”Tämä ei ole taidetta”, ”toi on hyvä duuni”, ”tää on paskaa”. Ja useesti siellä on kateus. Koska kateushan on näist ihmisen tunteista yleensä se joka ei koskaan näy suoraan. Vaan se näkyy yleensä semmosena, ”paska näyttely”.

Juho: Pikkumaisuutena?

Pentti: Joo, ja semmosena, semmosena, hinaamisena, julkisena sormen heristelynä. Älä tee, älä tee noin.. Koska tota noin, kun lapsi leikkii niin se on hirveen vapaa. Ja se on myös hirveen röyhkee. Se paskat välittää muusta ku siitä omasta leikistä. Ja myös julma, et siin on monenlaisii asioita. Eli olen saannut erittäin hyvän koulutuksen, kiitos Seppo Lampirannan, joka kuoli aika nopeesti sen jälkeen viinaan. Ja sitte tämmösiä lähiopettajia, siis jos näin nyt voi tota sanaa käyttää ni 80-luvulla sellanen taidemaalari ku Leena Luostarinen ja just tää edellä mainittu Wuorila-Stenberg. Me oltiin aina kimpassa ja kritisoitiin toinen toistemme teoksia. Se oli hirveen tärkee vaihe eli, en tiedä miten nykyään tää menee, mutta että, se kritiikki mitä sä voit saada toiselta taiteilijalta, jota sä arvostat ja kunnioitat on äärettömän tärkeetä. On siis todella tärkeetä kritiikki, hyvä, syvällinen, perusteltu, rehellinen kritiikki. Sellaselta taholta joka itse tekee myös. Kriitikoiden kritiikki on yhtä tyhjän kanssa. Tätä Anne Rouhiaisen alkoholisoitunut pitkäaikaistyötöntä lukuunottamatta mäki oon sannu kaikenlaisii tekstejä, mä en muista edes niitä. Ne on mitättömiä, ei niistä jää mitään mieleen. Ne on semmost, öö, taidepuhetta. Diipadaapaa. Vaikka ohan se tietysti kivaa ku on joskus avannu Hesarin ja siin on sitten näin. Kaks tuntia, mut ei sen enempää. En mä edes muista niitä. Ja mä oon saannu niin sanotusti maailman silmissä ihan hyviä kritiikkejä ja mua on haukuttu. Mut ei ne merkitse, tää kertoo jo et mä en edes muista niitä. Se on ollut se kaks tuntia, kiva krapula päissään heränny ja avaa jonkun lehden ”aa, no täällähän on pärstäni”, ”täällähän on tätä, nastaa”. Mutta pelkkää turhamaisuutta.

Juho: Eiks se ollu jossain vaihees tärkeetä?

Pentti: Oli se kaheksankytluvulla, se oli tietysti tosi tärkeetä ja ja, kädet vapisten avas lehden tai, tai.. Tai television tai jotain. Kunnes sit huomas, että ei se kosketa, siis.. Se et sit kuitenki on vaa pakko mennä. Et semmosta. Nyt mä paan rillit päähän ja hatun päähän ja sit voit ottaa kuvan. Mä tykkään kato ottaa itsestäni semmosii kuvii jos mul on mun lätsä päässäni. Mä pukeudun, tätä kutsutaan poseeramiseksi.

Hilla: Aa, okei, selvä. Paitsi ainoo poseeraus jota, mä oisin ehkä rajannu sun kasvot siitä.

Pentti: Pois?

Hilla: Voidaan ottaa pari kuvaa.

Pentti: Siis kasvot pois?

Hilla: Mul oli tämmönen visio.

Pentti: Ahaa.

Hilla: Mut toteutaan sun visio nyt.

Pentti: Ei toteuteta. Siis mun visi.

Hilla: Tai vaikka molempien.

Pentti: Mä tykkään et mun tatska näkyy.

Hilla: Niin, sitä mä kans..

Pentti: Okei, mut että, toteuta oma visios.

Hilla: Joo.

Pentti: Tehdään niinku sä haluut.

Hilla: Tehään myös niinku sä haluut, jos saan pyytää.

Pentti: Koska jos sul on visio niin toteutetaan sitä.

Hilla: Joo.

Pentti: Koska mä inhoon pärstääni.

Hilla: Hahaha.

Pentti: Siis ymmärrätsä, mä en tykkää kasvoistani. Siis sil tavalla. Mä oon, no, joo.

Hilla: Ei sillä sillein. Se on kädet lähinnä. Ja toi tatska oli mulla tässä niinku ajatuksissa.

Pentti: Että, jos saan valita ni.. Leikkaa koko pää helvettiin.

Hilla: Ha. Joo.

[Kuvien ottamista, johon kuuluu esimerkiksi aurinkolasien etsimistä.]

[Pieni breikki, Pentti vastaa tyttären tekstiviestiin ja käy vessassa.]

59:22 ->

Pentti: Mä saatana eksyin.

Hilla: Aijaa.

Pentti: Eiku mä just sain Jannelta tekstarin ni mä jäin sitä lukemaan.

Hilla: Aijaa.

Pentti: Justku mä menin tost ohi ni tuli tekstari.

Hilla: Se jotenki aavisti, että hänestä puhuttiin.

Pentti: Näköjään joo.

Hilla: Kirjoitatsä ite kans juttuja?

Pentti: KÄNNYKKÄHÄIRIÖTÄ En kirjota. Mä oon lähes mykkä kirjottamisen  suhteen.

Hilla: Joo.

Pentti: Et tota noin. Mul on autistinen äiti joka ei koskaan puhunu mulle mitään. Ni mä en sil taval pysty kirjottamaan. Mun äiti oli alkoholisti. Yksinhuoltaja. Ja tota noin, ei koskaan puhunut. Ni sillä tavalla siit puhumattomuudest, siit mykkyydestä tuli se mun juttu. Mä jossain mieles tavallaan teen koko ajan äidille asioita. Vaik hän on ollut kuollut jo yli kakskyt vuotta. Keskustelen hänen kanssaan et ”mitä sä tästä tykkäät”, ”mitä sä tosta tykkäät”, ”mitä sä nyt tykkäät tästä”.

Hilla: Sähän sanoit siitä että taidetta tehdään kuolleille.

Pentti: Niin no joo. Tai minä teen. Tota noin, ja.. Mä muistan ku kaheksytluvun lopus mä tein sellasen ku itsemurhan tehny teollisuusjohtaja Kari Kairamo, mä en tiiä ootteks te kuullu sellasest ihmisest? Se oli Nokian pääjohtaja, teki itsemurhan.

Juho: Mä tiedän sen epämääräsesti.

Hilla: Tuttu nimi.

Pentti: Mä tein siit semmosen ison valokuvateoksen, se oli semmonen, sil oli kädet näin. Sit valokuvateoksessa oli kuuskyt tai viiskyt-vuotishaastattelu missä se istu näin valkonen paita päällä typöytänsä takana ja mä siihen alle, tää on lähes kolme ja puol metrii korkee, kolme metrii levee kuva, ni sen alla luki sit HÄIRIÖTÄ. Se oli sellast, se oli tuolla Porin taidemuseos ja tää vuorineuvos Roosenlew tuli sanoo et sen tulee lähtee kahden tunnin sisään sielt ulos sielt galle.. tai mikä se nyt on, Porin taidemuseo. Mut ei se sit lähteny. Anna anteeksi äiti. Se on.. Tappo ittensä kun se sai potkut, se on epäonnistunu tv-putki, kuvaputkitehtaan osti Saksasta. Viis tuhatta työntekijää ja paljo se makso, viis miljardii tai jotain. Se oli floppi se osto siellä. SYKin sillonen johtokunnan puheenjohtaja, Mika Tiivola, kutsu sen tonne Töölööseen. Neuvonpitoon ja ne potkas sen ulos sieltä. Se käveli siit suoraan, sil oli semmonen kaupunkiyksiö siin Töölönkadulla. Se käveli suoraan sielt johtokunnan kokouksest sinne ja tuota noin, heitti narun kattoon ja hirttäyty siihen mut sil kävi huono tuuri – se naru katkes. Ja se putos lattialle. Mutta, se oli niin iso, painava mies, ja se oli tajuttomana ni se putos niin sanotusti suorilla jaloilla. Sen polvilumpiot meni murskaks. Ja tota noin, öö, sit se raahautu uudestaan siihen baaritiskin ja kuulemma hirtti sitten itsensä sähköjohtoon niinku, sit siihen tiskin kulmaan. Et hän todella halus kuolla. Ja siitä mä sit tein duunin ja hänen vaimonsaki kirjotti mulle, että mitä sä oikeen meinaat tälläsillä jutuilla? Mut sit hänelle kerroin vähän sitä taustaa et hän makso hengellään sen, että huomas liian myöhään et on tehny vähän kuten Shakespearen näytelmässä Kuningas Lear, joka kantaa kuollutta tytärtään ja vast siin vaihees tajuu et tuli ehkä tehtyä vähän jotain erheitä elämässään. Mut nyt se on myöhästä. Sitä kutsutaan ate-kohtalo. Kairamoon iski kohtalo. Sit oli liian myöhästä enää perua, hänel ei ollu enää sitä voimavaraa et se ois voinnu vielä nousta siitä. Niinku joku nykyajan politiikko tai siihen aikaan miehet oli toisenlaisia. En mä sano et ne oli parempia, ne oli toisenlaisii, nyt meil on tälläsiä politiikkoja, jotka ryssii kaikki asiat ja sit ne menee vaa jonneki kattoo jonneki paremmille maille. Ja se siitä. Ja sit ne selvittää, että ”ei ollu poliittista tahtoo, kyllähän me yritettiin”, Mut siihen aikaan miehet oli hirmusen semmosia, niil oli semmonen sana ku kunnia. Oli tärkeää, koki et hän menetti kunnian, kunniansa. Ja sillon se on itsemurha. Nyt me muuttaa Portugaliin. Vaikka tehtaat kaatuu alta, erilaiset miehet on tullu puikkoihin. Emmä sano, että se pitäis niin olla myös, että. HÄIRIÖTÄ. Bisnekset menee huonosti, mutta sillon toimittiin niin ja nyt toimitaan näin. Emmä sano, että tää on huonompi tai parempi, mutta. Inhimillisesti katsottuna tää on tietysti kivempi. Et häivytään jonneki Brysseliin ku ryssitään kaikki jutut.

Juho: Sillon 80-luvulla millanen sun rooli oli täs suomalaisessa taidemaailmassa?

Pentti: No se oli.. Mun rooli. Sillon oli taiteilijoita vähän. Mua kehuttiin paljon. Mä olin jotain semmost mitä ei oltu aikasemmin nähty ku yleensä taiteilijat tuli maalta. Tai keskiluokasta. Koulujen ja vähemmän koulujen kautta, mä tulin kadulta. Mä en ollu käynny kouluja, mä olin köyhän alkoholisoituneen yksinhuoltajan poika. Se lähtökohta oli jo hyvin erilainen, koska taiteilijat tuli keskiluokasta. Se oli vähän paremman väen lapsia. Siin oli jo semmonen lähtökohta ero ja tuota noin, mutta mä sain aika paljon menestystä. Siis tällästä, yhteiskunnallista menestystä. Mua kutsuttiin paljon näyttelyihin. Ja kai mua pidettiin jollain lailla, siis, rankkana.

Juho: Mä heti ajattelin et varmaa aika rohkee ollu se kuva..

Pentti: Kyllä varmaan heti tuli semmonen, mutta.. Et tuota noin, sillon asiat oli joustavampii ku nykyään.

Juho: Aijaa, mielenkiintosta.

Pentti: Sä sait niin sanotusti taiteen nimissä tehdä paljon rohkeampaa kuin mitä tänä päivänä. Et nyt, saathan sä tehdä mitä tahansa, mutta se marginalisoidut. Eli siis toisin sanoen taiteilija, se muuttuu yhekskytluvulla, että taiteilija pitää olla enemmän, tuotteistaa asiat mitä se tekee, tehdä tuotteita ja olla tietyis puitteissa ja sä et saa sillä tavalla mokata ja sun täytyy olla luotettava, koska kaikki on tarkemmin säänneltyä ja säädeltyä. Sillon esimerkiks mun kaltanen taiteilija, mä sain suht koht menestystä kahkeksytluvulla, tänä päivänä mun kaltasella taiteilijalla ei oo mitään mahdollisuutta. Jos haluais sellaisii, haluais mennä urallaan eteenpäin. Ei minkäänlaista, sillä asenteella ja sillä sisällöllä mitä mä olen: ei mitään mahdollisuuksia. Ei mitään.

Hilla: Se on aika mones toi tietty brändäys tietty nykyään.

Pentti: Se on myös tiedemaailmassa, se läpäsee tän yhteiskunnan. Ei riitä et sä teet hyvää tiedettä, se on vast yks, kaks, kolkyt prosenttii, sit sun täytyy verkostoituu, sun täytyy brändätä ittes, sun täytyy luoda tarina. Sun täytyy olla mediasensetiivinen. Se on hirveen tärkee, koska media on tärkees roolissa eli sillon sun täytyy tehdä myös sellasta tiedettä tai sellasia taidejuttuja, jotka saa mediaa. Ja taiteilijat on herkkiä, niillä antennit pyörii päässä ja sit ne funtsii miten sitä saattais nyt tulla ja sit syntyy kaikenlaista tempausta vasemmalle ja oikeelle. Ei siinä, sehän on ihan ookoo asia mut sen täytyy olla paljon täsmällisempää ja skarpimpaa. Ja, ja.. Jollain lailla siistiä.

Hilla: Ja sit pitää tietysti uskoo myös siihen mitä sillä saavuttaa et on sitä kaikkea, verkostoitunu ja brändänny ja sillei, uusiutuu ja tollei, onks se sitte, sit, mikä siin on se päämäärä loppujen lopuks.

Pentti: Tietysti se päämäärä on se, että sä saat esimerkiks elannon. Se on aika iso päämäärä tänä päivänä. Koska kilpailu niistä vähistä työpaikoista on verinen. Et, että, että.. Sul täytyy olla ne elementit. Ei riitä joku loppu.. mä tunnen vaik kuinka monta pitkäaikaistyötöntä jol on väitöskirjat. Ei ne mitään duunii saa. Kilpailu on paljon kovempi, sun täytyy olla myös sopiva. Ei se merkitse sitä etteikö ne, jotka menestyy, että ne ois hyviä. Tietenki ne on hyviä, niitten on pakko olla hyviä, mutta täytyy olla myös paljon muita elementtejä. Et, et.. Kilpailu on kovaa ja mitä mä katselen esimerkiks taiteilijoista ni tietynkaltaset tyypit menestyy. Mä muistan yhekskytluvulla ku mä olin opettamassa Taideakatemiassa piirrustusta ni pysty heti näke ketä menestyy ja ketä ei. Mun oppilaita oli Riiko Sakkinen piirrustuksessa ja läheltä meni Jani Leinonenki ja.. Niin pois päin, näki jo sillon et nää on kaverit jotka tulee menestyy. Sit oli sellasia syvällisiä taiteilijoita jotka siel Sorbus-pullonsa kanssa nurkassa ”vittu me ollaan oikeita taiteilijoita, nää Sakkinen ja Leinonen on huijareita”.. Sinne ne jonneki katos kellareihin ja ei oo kuulunu sen jälkeen. Näin se vaan menee, että. Ehkä he tekee mielettömän syvää, en tiedä. Ei näy missään. Ei kuulu missään. Ja sitte kuivuu pois.

Juho: Onks tää performanssi on kuitenki semmosta et sit sä oot esillä taiteilijana, sillonhan on ihmisenä esillä.

Pentti: No joo sillä tavalla esillä, että, joo, katseiden kohteena. Mut että performanssi, miten mä sen ymmärrän ni sehän on, sen paras asia on et sun ei tarvi osata mitään. Kuka tahansa voi olla performanssitaiteilija ja se on mun mielestä sen paras puoli. Teet mitä tahansa, ei tarvii osata mitään.

Juho: Mitä mieltä sä oot tämmösesta ajatuksesta, tulee tällänen räp-ryhmästä kertova elokuva ensi-iltaan. Ja ne on mustii kaikki. Ja elokuvan ensi-iltaanhan sä saat sosiaalisten normien puitteissa pukeutuu hahmoks, siis täs on semmonen ajatus jos mä pukeutusin mustaks sinne ensi-iltaan siis yheks näist elokuvan hahmoista.

Pentti: Mitä sä tarkot pukeutua mustaks? Lankkaisit naamas vai?

Juho: Luultavasti. Mun mielestä se on tosi mielenkiintonen kuvio mis se on okei, koska se on sen elokuvan ensi-ilta mut sit se on valkonen mies joka pukeutuu mustaks.

Pentti: Vähän niinku näis 50-luvun vanhois elokuvis. Pekka ja Pätkä neekereinä.

Juho: Kyllä, kyllä, mut sit eiks se oo ihan okei?

Pentti: Kyl must tuntuu et ne on sen tason jätkiä että se lähinnä naurattaa niitä.

Juho: Toivon mukaan se naurattaa ihmisiä.

Pentti: Mä ihmettelisin jos ei, koska jos ne on saannu tommosen filkan aikaseks ja kaikkee ni sen verran täytyy olla fleksiteettiä et kyse on parodiasta ja farssista ja huumorista. Että, että.. Ihmettelen jos joku loukkaantu.

Juho: Katotaan, ehkä mä kuolen.

Hilla: Ha.

Pentti: Kuolet?

Juho: Eihän sitä tiedä jos joku Finnkinos suuttuu. Mut se ei ollu oikeastaan asia josta mä sen enempää halusin puhua, se vaan tuli mieleen.

Pentti: Joo, mun mielest toi on helvetin hyvä idea et jos sä et tee sitä ni mä voin tehä sen.

Juho: Eiku kyl mä meen.

Pentti: Kerro mulle vaan se ensi-ilta ni mehän voitas mennä niinku Pekka ja Pätkä. Oothan sä nähny ehkä niiden filmejä.

Juho: Mä oon nähny ne kuvat missä ne on pukeutunu..

Pentti: Neekereiks, mä oon nähny sen filmin, mä kävin ne pikkupoikana kattomassa Vallilassa. Pekka ja Pätkä Neekereinä.

Hilla: Se on tosiaan jotain lankkia se sen naamassa. Tosi huonosti maalattuna.

Pentti: Kiiltä, niin on joo. Jotain plankkiahan se on. Ei siksi, ku mä maalasin perseeni mustaks tossa Hesarilla kuukaus sitte ni tota noin, plankkia seki oli.

Juho: Mistä sitä muuten saa.

Pentti: Kenkäplankkia.

Hilla: Sitä on eri formaateis.

Pentti: Mä tein sen tahalleni koska mä halusin et se on tahrittu. Et se ei oo siis maalattu, vaan tahra. Et mul soi sellanen biisi päässä ku Tainted Love, Tahrattu rakkaus, et se on tahrittu se perse. Ja mun mielest esimerkiks toi Pekka & Pätkä-homma et se ei oo niin helvetin hyvin tehty.

Juho: Mul on se ajatus kanssa. Ku siin on se raja aina missä se menee.

Pentti: Että, venttaas vähän.

Hilla: Sekin tuo siihen vähän uuden ulottuvuuden et se ei oo niinku tahr.. Aa, no okei, se näyttää kyl tahritulta. HÄIRIÖTÄ.

Pentti: Vähän suurennos siitä, siitä, tos on vähän niinku mimmi joka käveli ohi.

Hilla: Joo, siin on vähän tollasta..

Pentti: Kauhua tai.

Hilla: Ja sit taas huolta et soitanko poliisit vai ambulanssin.

Pentti: Niin just, kumman soitan, ambulanssin vai poliisit. Just niin.

Juho: Se on ihailtavaa jos se ees soitti jonnekin.

Pentti: Joo, hän reagoi.. Se yks syy miks mä kahekskytluvun jälkeen ei noi performanssihommat kiinnostanu kato, ku mä koin ne liian turvallisina. Et siin on muut taiteilijat ympärillä ja se on sellasta seurakuntahommaa. Mä tykkään vaarasta ja mä tykkään myös rikoksesta. Kadulla makaamisen ja tollasten huono puoli on se et siin tulee jossain mieles harhautettua ihmisiä, se on se ikävä puoli siinä. Mut et kato, se innostaa mua se vaara ja rikos, koska ei tiedä ikinä mihin suuntaan se lähtee. Mua on potkittu ja sitä ja tätä ja ”mitä vittuu”. Nytki ku mä olin siin Hesaril ni sielt raflasta juoks kaks äijää et ”mitä vittuu sä tänne tuut, tääl oikeesti ihmiset makaa kadul, sä tuut tänne pelleilee”. Voi lähtee hyvin yllättävään suuntaan mut kato joku tällänen esitys festari mis mennään mestasta mestaan ja mis on toiset taiteilijat ympärillä ja siin on rinki, mä koen sen sellasen kotikissameininkinä tai joku jossain galleriassa vetää sukkahousut päähän tai.. Mä koen sen semmosena, ei siis itselleni, ne tehköön jotka tykkää siellä. Heilua siel gallerioissa mut mä en oo tykänny koskaan, mut se on hyvin vähän ollu. Nyt mä olin siel Huudossa. Mutta, siel oli teidän ikäsiä nuoria ja ne oli ihan siis niinko.. Kulmakarvakaan ei kohonnu. Ne oli aivan siis, että.. ”Et tää ei nyt ihan tainnu mennä putkeen tää homma”. Ne oli niin, niitten kasvot oli, ei ilmettäkään.

Hilla: Minkä esityksen sä teit siellä?

Pentti: Siel oli tällänen ku Nisän, Ojan ja Homosensuaalisen Aasin Imeen. Mä konttasin tuota noin lattialla ja mul oli peukalo perseessä ja mul oli kieli kitalaessa ja sitä mä sanoin sen esityksen aikana ”Nisän, Ojan ja Homosensuaalisen Aasin Imeen” ja housut oli tossa ja konttasin pitkin lattiaa.

Hilla: Ja sit siel oli se A4:nen missä luki se "Syödään leipäjonossa Kristus"

Pentti: Eiku se oli toinen juttu. Mä oon kaks kertaa ollu siellä. Tää oli niinku huomaat, tämmönen foneettinen muoto, isän, pojan ja pyhän hengen nimeen ni mä väänsin sen tollaseks. Mut et se oli jännä kato ku se yleisö oli teidän ikäsiä ni ne oli niinku näin. Mä muistan yks semmonen nuori nainen, ku mä konttasin ni me oltii suurin piirtein näin [lähellä] ni se katto mua niinku...

Hilla: Niinku esinettä.

Pentti: Niinku esinettä. Mä otan sen kehuna, koska se oli niin kipsissä et se ei voinnu mitään reaktiota.. Se vaan ”mielenkiintoista..”  Hahah. Se oli niin siis..

Hilla: Ei uskalla olla edes tykkäämättä siitä.

Pentti: Ei edes sano et ”painu helvettiin siit runkkaamasta”. Ei mitään siis, vaan niinku..

Juho: Mul on semmonen kokemus et ne taidetilat ja galleriat on semmosii et ne on muuttunu niin steriileiks et esimerkiks mä nauran usein taidegallerioissa ku mä käyn kattoo maalauksii ni se on tosi ilmeisen paheksuttavaa.

Pentti: Varmasti, nauraminen on jo liikaa.

Juho: Ni sit luulen et niil on ollu se et ne ei oo oikeestaa tienny et miten reagoida. Koska niinku, koska siel ei saa oikeestaan esittää tunteit ni sit se mitä niiden sisäl tapahtuu, et sen näyttäminen rikkois liikaa sitä gallerian ”sääntöjä”.

Pentti: Nimenomaan, ihmiset menee säänt.. pelkää et menettää kasvonsa, et ”mä näyttäsin nyt tunteita”. Mä muistan ku mä olin Kiinassa ni yks mies sai sydänkohtauksen junassa ja väänteli siinä ihan ku jossain kaatumatautikohtaukses ni ihmiset purskahti nauramaan, koska Kiinassa ei koskaan julkises tilois näytetä tunteita. Ja nytku joku sai sairaskohtauksen ni ne oli niin hämmentyneet et ne alko nauramaan ku se äijä teki kuolemaa. Mut tässä tilantees ei nyt ollu nyt niin paha tilanne mut nää nuoret, ei mitään tunnetta.. Niinku näin.. Mä sit kattelin videolta ja kuvia, siis jälkeen päin ni mä olin todella hämmästynyt, ei mitään ilmettä. Aivan siis, ei kulma karvaakaan. Vaan niinku, joo... Hah.

Hilla: Mut onks siis, voisko toi olla vähän sitä samaa ilmiötä mitä aiemmin sivusit et luovutaan tavallaan siitä ihmettelyn taidosta herkästi nykymaailmassa?

Pentti: Kyllä, kun on pakko, et sä pärjäät, et sä saat työpaikan ja pystyt työskentelee ni sun täytyy leikata ittestäs valtava määrä asioita pois: ei se sovu. Se on välttämätöntä jos sä meinaat pärjätä täs yhteiskunnassa. Näin se vaan on.

Hilla: Siin on tietysti se vaara et sit ku sä menetät sen työn minkä takia sä oot luopunu siitä jostain muusta ni sitten käy niinku tää Nokian esimerkki.

Pentti: Tai sanotaan, sitten käy..

Hilla: Tai voi käydä.

Pentti: Tai sitten käy niinku niille kymmenille tuhansille keskiluokkasille ihmisille, jotka on menettäny työpaikkansa. Ne on ollu kilttejä, ne on opiskellu, ne on menny yliopistoihin, ne on menny naimisiin, pari-kolme lasta, ne on ottanu asuntovelat ja ne on kaikin puolin eläneet just niinku pitää ja oikein. Ja nyt ne saa kenkää. Eikä saa duunia. Se on katkeraa. Se on todella katkeraa. Kato, eihän mun kaltaselle ihmiselle ku en mä oo koskaan mitään sellast koskaan halunnukaan, yks paska liekki mutta että ku mä katselen ympärille, mä katon neljä-viiskymppisiä miehiä, insinöörejä ja kaikenlaisia hyvin koul, opettajia. Nyt ne joutuu ensimmäisen kerran elämässään, että.. ”Kaiken olen tehnyt oikein ja silti olen pitkäaikaistyötön.” Se on kova paikka. ”Eihän täs näin pitäny käydä.”

Hilla: Mä nään tossa tavallaan, se, en tiedä, tuli vaan mieleen tästä sun taiteesta tai tekemisestä, vai mitä onkaan.

Pentti: Täällä ei kuule taide sanaa sanota, perkele, hahaha.

Hilla: Joo anteeks, tästä sun Perseveraatiosta, nään sen, tai ku puhutaan – tuli vaan mieleen ku ollaan puhuttu tästä, tai oot puhunu tästä, just siitä et luovutaan paljosta että voidaan saavuttaa jotain.. Just mikä on tavoteltavaa ni se on tavallaan sellasta, jotenki, perseen tarjoilu, jolleki sellaselle, valmiille..

Pentti: Tietysti se kelle sä sitä tarjootki. Taas tulee se että mihin sä sitä tarjoot, sitä ittees ja ruumistas ja sielua ja sydäntäs. Et mä, et jos sä tarjoot sitä kuolleille.. Niin, sillon se mitta tulee sieltä. Mut jos sä tarjoot sitä jollekin, jollekin... Vähemmän pienemmällä mitalla olevalle asialle ni sit se hinta voi olla myös kova jos tota noin, sut torjutaan. Ja tällä hetkellä sadat tuhannet Suomessa, ihmiset joutuu tän tilanteen eteen. Siis tavalliset, kivat, kunnon ihmiset. Ei ne oo mitään juoppoja, ne tekis mielellään töitä, ei ne oo tälläsiä ku minä joka jo nuorena lähti johonki toiseen  suuntaan. Et tää on ollu paljon nyt sellasta, surua tässä maassa. Et tää maa on ihan sekasin ja rikki. Mun elinaikanani en oo nähny et Suomi on niin sekasin ku se on nyt. En koskaan, että.. Viiskytluvulla oli vielä nää sotien vammat näky ja tommost noin. Ja kuuskytluvul kaikki meni näin. Ja seiskytluvulla, se oli hirveetä aikaa mun kaltaselle ihmiselle ku sillon oli tää taistolaisuus täällä ja taide oli sitä poliittista realismia. Mut et sit kahekskytluku oli ihana ku kaikki räjähti. Rahaa oli perkeleleellisesti ja sai tehdä mitä huvitti ja kaikki kävi ja ihmiset oli hirveen luovia ja taiteilijat piti yhtä. Se oli  tosi upeet kunnes se sit alko 90-luvulla menee.. Muu RY, mä olin perustamas Muu RY:tä ja.. Tota noin, mä muistan sitte.. Muu RY:hyn alko tulee tämmösiä, ne huomas, että kannattaa tulla Muu RY:hyn jäseneks, koska se auttaa uraa. Ja mä muistan sit sinne alko tulee tämmösiä Marita Liulioita ja tälläsii. Niinku uranrakentajia, jotka käveli siel nenä pystyssä ja sit ne kaappas fyrkat silt Muu RY:ltä ja perusti AV-Arkin ja ja.. Sit se meni sillä lailla. Sit alettii sanoo et heitetään nää vanhat juopot täält ulos, niinku esimerkiks minut. Ja se oli niinku huvittavaa et oon mä kaikenlaista tehny et en mä nyt sitä ihan kokenu et mä sillon juoppo olisin ollu. Mut sillon se taidekuvio muuttu, ihmisist tuli ammattilaisii. Mä muistan, mä olin yheksänkkyttyks, Neuvostoliiton sortumisen jälkeen Muu RY:n näyttely oli Pietaris, siel oli Eija-Liisa Ahtila ja Teemu Mäki ja kymmenen-viistoista muuta. Ja Eija-Liisa Ahtila, se on sellanen videotaiteilija. Ne oli sen ensimmäiset videot. Sit mä kysyinki häneltä. Sil oli tämmönen, kirkkat tämmöset, prosyyrit siin videoiden vieressä. Ja hirvee lista nimiä. Ja mä kysyin mikä tää juttu on? Se sano että: ”nää on niinku verkos.. näytetään sidosryhmät, että, että.. ostat ja kuraattorit näkee et nää ei oo mitä tahansa kuvia vaan nää oon tärkeitä ja merkittäviä kuvia”. Se oli hauska, avajaiset tuli, oli Venäjän tv paikalla ja mä seisoin siinä ja sit mun vieres oli Teemu Mäki, tää kissamies, ja tuota noin, sitte semmonen kaks metrinen venäläinen blondi niinku, et haastattelee jotain Venäjän teeveesee. Satakakskyt miljoonaa, se lähti kävelee, mä olin ilmeisesti siistein jätkä sillä kertaa puku päällä ja niin pois päin, näytin ihan herrasmieheltä, se lähti mua kohti kävelee ja mä vaa tunsin ku tuli sellanen lihaksikas käsi joka työnsi mut syrjään, mä kattelin, se oli Teemu Mäki: ”I can give you interview, what you want to know?” Ja mä ajattelin et nyt on tullu erilaiset taiteilijat kentällä, eli siis heti täytyy ottaa jokanen tilanne haltuun. Media näkyvyyttä ja, mä muistan, me asuttii Teemun kans samas hotellihuonees ni sil oli tällänen jenkkikassi täynnä sen videoita ja se kierteli päivät, se tarjoili niit videoitaan eri gallerioihin, et siis, pitää näyttelyä. Sillon, siihen asti nää taiteilijat joita mä tunsin, olin tuntenu ni ne oli niinku toisen tyyppisiä. Ne ei ollu niin uratietosia ja siis, täsmällisiä, en mä sano et se on negatiivist, se vaan sillon Suomesm uuttu sillon yhekskytluvun alus. Tuli just nää brändin rakentajat ja hyvin uratietoset. Siihen asti taiteilijat tappeli ja veti viinaa ja ties mitä. Emmä sa.. emmä mitenkään romantisoi sitä, ni sitte kato avajaisis alko tulee sellasii ihmisii et ”hei eiku mul on yks kurssi huomen.. emmä voi ottaa ku kaks lasii valkkaria, että.”

Juho: Mulla heräs, ku kerroit ton tarinan tost muutoksest.. Ehkä kohtuu mielenkiintonen havainto täst omast kaveripiiristä mis on aika paljo tälläsiä itseilmaisijoita.. Mut mä tiedän vaa yhen ihmisen joka puhuu itsestään taiteilijana ja se on ainut ihminen joka on sanonu mulle et se on urasuuntautunut et hän haluu tehdä taiteesta ammatin. Tos valos se näyttäytyy mulle tosi mielenkiintosena.

Pentti: Kato ennen se oli päin vastoin. Nyt se, sen takii must tuntuu et mun kaltaset ihmiset lisääntyy. Siis.. lisääntyy. Ja tota noin, se oli ihan luonnollista kato, koska, sillonku mä alotin ni oli mahdollisuuksia paljon enemmän. Öö, nyt on mielenkiintonen kysymys myös se et saisko nämä ihmiset apurahoja, saisko ne sitä ja tätä ja tota. Ja suurin osa niist ei sais edes, sillon on myös turvallista että ”kato joo, ei tää ammatti, mä teen tätä noin ja näin”. Se ero oli siihen, kahekskytluvulla mä olisin saannu niit apurahoja, mä saisin apurahoja. Ymmärräksä, siin on kuitenki iso ero. Heittäytyä nyt tässä tilanteessa tavallaan tälläseks tyypiks ku minä ku ette te mitään saakkaa. Eli on oikeestaan terveellistä ettette ala haluamaan ammattitaiteilijoiksi, koska pettymys on suuri. Ette tule koskaan saamaan yhtään mitään. Näin se vaan on. Koska taiteilijoita on niin paljon. Ja se on melko mahdotonta ammattitaiteilijaks, kuvataiteilijaks, ne on kaikki työkkärissä.

Juho: Sen mä oon huomannu.

Pentti: Muutamaa lukuunottamatta. Eihän kukaan myy mitään. Ni sillon se ainoo keinoo on apurahat. Ja apurahalautakunnat vaihtuu koko ajan. Okei, sä voit saada joskus puolvuotisen vuosapurahan. Mut mitä sit, voi mennä kymmenen vuotta et sä et saa mitään.

Juho: Sehän se, se on muuttunu.

Pentti: Se on täysin erilainen, ei oo mitään putkia. Hyvät, breikkaavatki taiteilijat, niidenki pitäis koko ajan duunata ja olla esillä et se putki jatkuu – ei oo mitään varmuutta enää. Se on oikeestaan aika terveellistäki et pitää sen taiteen harrastuksena.

Juho: Toisaalt eiks se sit helpota sit, ilmasun semmost, pidä sen suhteen siihen ilmasun semmosen leikkisenä, ettei ainakaan uraudu ku sä et joudu tekee sitä työkses.

Pentti: Ei välttämättä. Useimmiten kuivuu. Koska tota noin, ei tuu semmosia vakavia haasteita. Niin, kyl tuol marginaalis, sivus, kyl se yleensä kuivuu semmoseks askarteluks.

Juho: Niinhän se taitaa mennä.

Pentti: Semmoseks näpertelyks et tehdään pikku esitys Vaasankadulla tai Huuto-galleriassa ja mennään sit kavereitten kans kaljalle.

Juho: Kaljalle. Se on totta.

Pentti: Kuitenki haasteet on se olennainen asia ja tota noin, niit on aika vaikee saada, jos ei sit saa tilaisuutta. Semmosta, sellasia isoja tilaisuuksia.. Että valitettavasti mä en jaa tota optimismia.

Juho: Kyllä, kyllä, mä ymmärrän mitä sä tarkotat.

Pentti: Se on vähän ku muusikko, kyl siin kuitenki on ero jos Toijalan sinfonia orkesteris.. Et siin vaa on niinku ero. Tai vaikka sosiologiassa professori  Matti Kortteinen on Matti Kortteinen, mutta onhan tuolla sosioloogeja työväenopistossakin. Mut onhan siinä kuitenki ero.

Hilla: Nii ja aika moni esimerkiks toimittaja on ottanut tota oikeudet käyttää niinku sosiologiaa ja mä oon verrannu sitä semmoseen et ohjaa jotain orkesteria ilman, että lukee niit nuotteja. Ja kylhän kaikkee tällästä voi harrastella mut se on tietty eri juttu sitten niinku.

Pentti: Kyl se vaatii koulutusta.

Hilla: Tehä intohimolla jotain asiaa tai tehä täyspäiväsesti.

Pentti: Kyl se vaatii koulutusta ja pätevät opettajat ja mitä paremmat opettajat ni sen tietysti suuremmat mahdollisuudet. Tieteen tekeminen on kuitenki, taiteilijan hommat on siinä mielessä erilaisia et sä voit olla maailman paras runoilija ilman koulutusta, se on mahdollista, mut sä et voi olla maailman johtavia sosiologeja työväenkoulutuksella, se ei vaan onnistu. Se vaatii kovan ja rankan koulutuksen ja kouluttautua tieteelliseen ajatteluun. Taiteilija voi heittää mitä sylki suuhun tuo. Eihän siinä mitään. Ja sitku sä sano ittees, esimerkiks tää Persevaraatio, tää on tosi hyvä juttu ni yllätys yllätys ku sä sitä sata vuotta teet ni joku muuki voi alkaa uskoo siihen. Eli taide on uskon varanen asia, vähän niinku olla uskovainen.. Niinku uskovainen keskustelee  kristuksen kanssa tai jumalan kanssa. Mut jos sä alat sosioloogina heittää tollasia ni sun pitää heittää lähteet.

Hilla: Mä olin tulos siihen, et se mikä sen erottaa, niinku, tai ite nään sen suuren eron, että se on niinku, että se on kirjotettu sillein.

Pentti: Koska, missä, minkä kautta, sä keskustelit kristuksen kanssa.

Hilla: Niin, niin. Kaikki viitteet oikein.

Pentti: Pystytsä verifioimaan sen? Eli jos mä esimeriks mä meen sinne paikkaan sinä aikana ja näin ni voinks mäki sit keskustella Kristuksen kanssa?

Hilla: Mikä on tilastollinen todennäkösyys et näin tapahtuu.

Pentti: Et mäki pääsen tähän jutun juurelle. Entäs sitten mun kaveri, onnistu tai ei, johonki toiseen vuorokauden aikaan onnistuuks tää jossain toises kaupungissa? Se tietysti loppuu siihen. Mut taitees se on mahdollista. Ja sen takii taide ja uskonto onki hyvin lähellä toisiaan. Koska ne on uskon varasia asioita. Mut, et.. Taiteilijathan yrittää taistella sitä vastaan, ne tutkii ja yrittää olla objektiivisia ja tekee väitöskirjoja ja tällästä vastaavaa.

Hilla: Ja siinäki ehkä, tää nyt on taas tällänen oma näkemys, mutta että tarvii jonku semmosen oikeutuksen et voi tykätä jostain tietystä taiteenlajista et pitää olla just se taiteilijan ceevee et uskaltaa kattoa sitä sillein. Tai niinku vaik musiikissa et..

Pentti: Musiikki on helppo kato ku meil on korvat.

Hilla: Mut se suhtautuminen ei oo ehkä samal lail puhdasta.. No joo, uskov... En taida uskaltaa sanoa mitään ku se on niin etäällä se uskovaisuus. Mut semmonen et se suhtautuminen siihen olis jotenki, vaatiks se.. Onks siinäki semmost et pitää olla..

Pentti: Mä muistan seiskytluvulla ku mä alotin näit juttuja ni mä ajattelin, se oli joskus seiskytviis tai seiskytkuus ni mä ajattelin et mä olen se henkilö joka uusii tän taiteen kokonaan. Siis koko taiteen koska mä huomasin, että taide oli muuttunu hyvin kapeaks. Se määritelmä taiteesta. Esimerkiks siit puuttu uskonto kokonaan. Ja mä ihmettelin sitä. Sitku mä katoin sata vuotta: koko 1900-luku ni ei sitä näkyny ollenkaan, piti mennä monta sataa vuotta taaksepäin et se alko tulla jollain lailla esiin. Ihan 1700-luvulle tai jopa 1500-luvulle. Mä että: ”tää on vähän outo juttu, miks tästä on leikattu tällänen iso juttu kokonaan pois”. Mä inhoon sanaa uskonto mut täs yhteydes ei voi parempaakaan käyttää. Mä aattelin et mä oon sen henkilö joka yhdistän nää, liitän ne toisiinsa. Ja sen mä oon tehny. Samoin seksuaalisuus ja perversiot, ne oli kaikki putsattu pois. Ja, ja, tota noin.. Uskonto oli se suurin tabu. Sit se 60-, 70-, 80-luvuilla tuli nää seksihommat aika paljon. Mut uskonto oli ehdoton tabu. Siihen taiteilijat ei koskenu, niin sanotut taiteilijat, metrin kepilläkään. Sillon se oli, peli pelattu. Vakavas mieles. Se on vähän niinku tämä Heidi Liehun ura. Jos tiedät tällänen, Helsingin yliopiston, onko se nyt filosofian opettaja ku Heidi Liehu.

Hilla: Ei oo tuttu.

Pentti: No joka tapaukses, se oli hirmuses huudos jossain vaihees mut sit sil alko tulee uskonnollisia sisältöjä sen kirjoihin ni sit se menetti kokonaan uskottavuutensa.

Hilla: Nyt oli se joku, en muista nimeä mut joku miespuolinen filosofi puhu ihan samaa et hän on niinku vanhemmalla iällä, hitsi ku en muista nimeä, mut tuonnu uskonnollisia, ruvennu pohtimaan uskonnon asemaa nykyihmiselle ja ite löytäny jotenki uskonnon merkityksen. Ni että häntä ei enää kunnioiteta samalla tavalla. Se on ollu ihan vuoden sisään jossain.

Pentti: Ahaa, et muista nimee?

Hilla: Täytyy koettaa tsekata, koska se oli ihan tässä, ihan vähän aikaa sitten tuli vastaan.

Pentti: No siis, mustahan ei nyt sellasta uskovaista saa tekemälläkään. Et.. Muahan ei sekään porukka hyväksy. Ei mua niinku hyväksy nää taideporukat eikä nää uskoporukat. Niitten mielestä mä oon kerettiläinen ja ties mitä. Ja näähän on tämmösii määrittelykysymyksii. Ja enhän mä nyt itseeni minään uskovaisena pidäkään.

Hilla: Mut varmasti jos ajattelee porukoita tai lokeroita ni aina jollakin on joku tabu. Sullaki on toi insestitabu mikä on aika universaali, et se on varmaa aika monille porukoille saattaa olla semmonen et sen käsittely on aika sillei..

Pentti: Mul on esimeriks just tästä black peppu-hommasta pari kuvaa, sellasta jota mä en kyllä elinaikana päästä julkisuuteen. Eli siis ku mä siis makasin siin Hesarilla perse paljaana, mustaks maalattuna ni kaks pikku tyttöä menee ohi. Semmosii, tämmösiä kaheksan, yheksän vuotiaita, ne on semmosis pienis mikroissa ja työntää, mikä se on, potkulautaa. Ja ne kattoo mua, niinku suoraan mun perseeseen.. Niin mä ajattelin et nyt, nyt.. . Voi olla niin et kahdenkymmenen vuoden kuluttua nää kaks pikku tyttöä on psykoanalyytikon sohvalla että ”heidän elämänsä meni pieleen, se lähti siitä ku he näki sen sedän siellä kadulla”.

Hilla: Black peppu!

Pentti: Black peppu joo, et sen jälkeen ei oo rauhan päivää tullut. Kaks semmosta söpöö pikku tyttöä, ne työntää just, pysähtyy siihen mun kohdalle kattomaan black peppua. Mä mietin et herranen aika, tän ku mä laittasin tonne eetteriin ni se olis huoltopoliisin hommia.

Hilla: Ihan varmasti, vähintään.

Pentti: Ehkä ne on sitte analyytikon sohvalla joskus kolme-neljäkymppisenä ku heidän kaikki mies- tai naissuhteensa menee pieleen ni ne kaivaa et ”kaikki se alko sillon sieltä, meni, tuli justiin..” Tai kodista..

Hilla: Mitenköhän se tilanne ku ne on menny siit kotii ja kertonu mitä ne näki.

Pentti: Just tätä esimeriksi..

Hilla: ”Ai mikä siel oli?”

Pentti: Niin, mä veikkaan et vanhemmat on, että ”nyt laukkaa vähän liikaa noi teiän jutut”. Ja tytöt sanoo et ”kyl siel setä makas”. Emmä mitenkään pyrkiny siihen, mut että että..

Juho: Pyritsä siihen rooliin et sä oot tommoses taidemaailman marginaalis?

Pentti: En oo missään marginaalis. Enkä mä pyri mihinkään rooliin. Mä mielelläni ottasin taidekutsuja vastaan, tietenkin, ei mul oo mitään sitä vastaan. Mut että, tietysti omilla ehdoilla. En mä nyt tietenkään rupee muuttamaan asioita sen takia. Ilman muuta, oon mä ollu Kiasmassakin. Kymmenen vuotta sitten. Siellä noin, mä en taidetilast löytäny paikkaa mut mä löysin rappusyvennyksen, sit mä makasin kuilussa. Ja tota noin, kiven kanss kuilussa, sellases kakskytmetrii syväs kuilus. Siis henkilökunnan portaikos, siis "taidetilojen" ulkopuolella. Ja sen teoksen nimi oli Noustaan Kristuksessa. Ja tota noin, se oli hauskaa, sillonen Virve Sutinen oli Kiasma-teatterin johtaja ja oli ollu jossain illanvietossa ja sitte tää Maaretta Jaukkuri, joka oli sillon siel töissä intendenttinä sano et tulee tämmönen teos ni ne ihmiset sai raivokohtauksen ”kuka tän tyypin on tänne kutsunu et täähän on ihan törkeetä”. Et miten tää tyyppi on tänne? Miten tälläst tekee? Tehäänks täst joku kirkon alaosasto? Ne oli raivoissaan nää nuoret naiset. Ne oli raivoissaan siit nimestä. Ei ne ees tienny mitä siel tapahtuu mut jos se nimi Noustaan Kristuksessa oli niin hävytön. Siis hävytön siis, että, että.. Ku ois paljasta persettä näyttäny. Se ei oo mitään mut ajatelkaa ne kaks sanaa Noustaan Kristuksessa. Se loukkas niit niin syvästi. Se kertoo tabuista. Se oli niin loukkaavaa et heille ylevään paikkaan, tilaan, tulee jotain harrasta.. Et kohtahan tääl on varmaa joku Viktor Klimenko laulamassa Kristus pelastaa-hommeleita. Se kertoo vaan et kuinka rajattu asiat on sitten ku liikutaan tietyille suunnille.. Et ”kuka tän tyypin on kutsunu tänne?” Ne oli vihasii. Tää Jaukkuri ei ollu kertonu täst jutust mitään, hän oli lähös just eläkkeelle ni tää oli tällänen.. Kosto.

Otso Kantokorpi: "Koskisen tekemiset ei ole työtä eikä taidetta." 2. Anne Rouhiainen: "Koskinen on alkoholisoitunut pitkäaikaistyötön" 3. "Aleksis Salusjärvi: Koskisen esitys: ”Nisän Ojan ja Homosensuaalisen Aasin imeen,” vaikka en päässyt itse paikalle "yleisesti ottaen vain ihan paskaa taidetta" 4. Ilona Anhava: "Pentti, älä jaksa - Pentti harvoin tarkoittaa mitään muuta kuin että hän on muita parempi ihminen. 5. Jukka Mallinen: ”Koskisen teos "Tiede Naisen Sukuelimistä ei ole merkittävä. ihmiset naureskelevat sille” 5. Julius Valve: Koskinen "kusee kaikkien köyhien taiteilijoiden suuhun"  6.    "Kävin Bulgarian Varnassa mutta ei näkyny tommosta juoppoa siellä" 7. Helge Riskula: Pentti Otto Koskinen. Mut sä oot marttyyritaiteilija-tyyppi. 8. Harri Kivi: "No huh huh. Koskinen on väkivaltaisin ja psykopaattisin, myötätunnottomin ihminen jonka tiedän. PENTTI ON KYLMIMMÄN VEDEN SUURVISIIRI. Karmein ihminen jonka ohuesti tunnen.